Muistoja

Ajalta, jolloin asuin Suomessa, olin opiskelija, olin työläinen, vietin aikaa kavereiden kanssa, vietin aikaa kotona, olin nuori eräs hienoimmista muistoistani on kuitenkin erään vanhan rouvan elintapa. Hän oli yli 90-vuotias, ei päässyt enää kävelemään, mutta ei missään nimessä harkinnut vanhainkotiin muuttamista. Hän oli onnellinen elämästään, hän oli onnellinen tästä hetkestä.

Kaikki alkoi varmastikin jo aamiaisella, siis se onni. Silloin piti olla teetä. Toisinaan hän toivoi saavansa teen seuraksi kroisantteja valkohomejuustolla. Muistan hänen hienot posliiniset arabian astiansa, kuinka hän siemaili teetä. Hän halusi juuston viipailoituna lautaselle ja kroisantin siihen viereen. Lämpimänä kesäaamuna tämä kaunis hetki vietettiin hänen puutarhassaan, auringonpaisteessa. Joka siemaisun, joka suupalan jälkeen hän sulki silmänsä ja otti vastaan kaiken auringon. Hänen ajatuksistaan oli silloin turha kysellä.

Tätä muistellessani päätin, että minunkin sunnuntaiaamuuni pitää kuulua edes silloin tällöin kroisantti. Sitä saisi täältä kyllä leipuriltakin, mutta jostain syystä halusin kokeilla voisiko niitä suussa sulavia, kuoren ravistelevaa herkkua edes onnistua tekemään itse. Aloitin taikinan vaivaamisen perjantaina ja sunnuntaina uunista tuli ulos tällaisia.

Sunnuntaiaamuna viimeisiä valmisteluita tehdessäni pohdin miten leipurit hoitavat sen kaulinta osuuden? Vai onko heillä vain sen verran enemmän voimaa, ettei se tunnu vastukselta lainkaan? 

Lopputulos: Kuori ei ollut yhtä rapisevaa kuin "oikeissa", mutta maku oli sitäkin enemmän kohdillaan. Astiat eivät olleet hienoa arabian posliinia, mutta suomalaista kuitenkin. Tällä aamiaisella nnellisuustasoni nousi jyrkästi. Eli en valita, ennemminkin ylistän. Kunhan voimani ovat tästä kaulimisesta palautuneet teen varmasti uudelleen. Muistoja vaalien.