Ystävä

Olet minulle tärkeä.

Japanissa on tapana, että ystävänpäivänä naiset antavat miehille suklaata ja saavat sitten White Day:nä saa triplamäärän suklaata takaisin. Itse poikkesin siis eilen töistä palatessani suklaapuotiin. Katsotaan miten käy sitten kuukauden kuluttua.

Ystävänpäivä näkyi myös töissä eilen. Miehet tulivat ja ostivat juustoja ja kaikenlaisia herkkuja ja kyselivät reseptejä, oli joillain ihan jo ruusupuskakin mukanaan. Voi niitä onnekkaita tyttöjä :) Onnekseni tänään on vapaapäivä, kuulemma tänään kaikki lähtee paniikkiostoksille ja mikä sen parempi kohde sille kuin kauppa täynnä erilaisia herkkuja.

Hyvää ja herkullista ystävänpäivää kaikille!

Massatapahtuma

Nyt kun on taas saatettu päätökseen puolen vuoden aherrus ja todettu, että aherretaan vielä nyt ainakin puoli vuotta, on aika hetki hengähtää ja palata ajassa taakse päin. Eli vappuaattoon, täällä se vietettiin kyllä munkkeja ja simaa nauttien, mutta käytiin välillä piipahtamassa muuallakin. 

Dream Theater piipahti täälläkin vetämässä keikan Yokohama areenalla. Menimme paikalle hyvissä ajoin, mutta tietenkin joku oli jo ehtinyt ennen meitä...

Tässä maassa tosin jonottaminenkaan ei ole ongelma, koska täällä, jonottajien luvatussa maassa, ihmiset tietävät kuinka jonottaa kaikille mieluisalla tavalla. Ja tietenkin ensin vedetään suora raja siihen nurmikon reunaan. Ja mieluiten parijonoon, kiitos.

Eikä täällä myöskään tarvita ylimääräisiä "liikenteen ohjaajia", koska kukin tietää, ettei sieltä yhtäkkiä hypätä ja ohiteta niitä kaikki muita kunnollisia jonottajia...

Kaikki pääsivät sulassa sovussa sisälle halliin asti, ilman ainuttakaan kyynärpään tönäisyä.

Ja vaikken olisi ehkä itsekseni ikinä osannut kyseistä yhtyettä lähteä kuuntelemaan niin ei kyllä harmita, että lähdin. Olihan se hienoa. Erityisesti jäi mieleen rumpalin "pikku" soolo.

Maailman nopeimpia käsiä pääsee kuuntelemaan myös youtubessa mm. täällä. On se vaan hienoa kun sen osaa.

Hitaasti kävellen 8 min

Japanissa on aika usein mahdollisuus helpottaa vaellusreittejä/vuorelle kiipeilyä koppihissien avulla. Niin oli myös Miyajimalla. Ja japanilaiseen tyyliin oli kylttejä miten kyseiselle hissille pääsee. Tällä kertaa oli aikakin sen verran selkeästi merkattu, että varmasti pystyy itse päättelemään kauanko hissille kestää kävellä: Hitaasti kävellen 8 min. Kiirehtien juosten 6min.

Vaikka itse tykkäänkin kävellä ja katsella sekä kuunnella luontoa niin onhan niistä hisseistä vain hienot maisemat. Ja kun kerta varusteetkin olivat mitä olivat niin parasta oli jättää urheillut niille, jotka olivat siihen varautuneet.

Ehdottomasti paras Fujicolorin mainostuspaikka on juuri tuon mäen ylemmän hissin yläasemalla, vai mitä olette mieltä? Ainakin se erottuu, koska muita penkkejä ei siinä kohtaa ole. Ja jossainhan pitää niitä vessassa olijoitakin odotella.

Huonosti näkyy, mutta kynttilöiden takana palaa ikuisen rakkauden tuli. Sen sanotaan palanneen yli 1200 vuotta.

 Tässä maassa pelkästään riittäisi niin paljon katsottavaa ja kerrottavaa, aika tuntuu välillä loppuvan kesken ja kun sitten on vielä kaikki muutkin maailman kolkat, joissa olis kiva päästä käymään. Aika pahassa tenkkapoossa siis välillä ollaan. Matkailuinto olisi kova....olisipa vielä kaikki edellytykset myös siihen. Ei kenelläkään olisi mitään mukavaa työtä, jossa pääsisi reissaamaan, tiedossa? ;) Voisi sitten lomat käyttää tämän maan kiertelyyn ja Suomessa vierailuun.

Kivipäät

Täällä on aina missä on vuori ja missä on vaellusreittejä, niin siellä on myös näitä kivipäitä. Eli suojelevia jumalahahmoja. Ne turvaavat matkasi huipulle asti ja vielä sieltä alaskin. Tietenkin olisi hyvä antaa kolikko tai kaksi tai vaikka sakea...ihan vaan varmuuden vuoksi. Nämä herrat ovat kaikki sieltä Miyajimasta.

Viimeinen herra istui puun varjossa ja musta se vaan oli niin suloista...siinä hän lukee kirjaa. Kääntyi parin paikallisen uteliaan pää tätä kuvaa ottaessa. Tosin niinhän ne kääntyy aina, koska pitää saada tietää mitä toinen kuvaa, katsoo, ihmettelee, osottelee.

Korvike

Tämä menee aamupalana, välipalana, eväänä, lounaan korvikkeena, lähes milloin vain ja missä vain. Mikä se on?

No se on onigiri (おにぎり). Jaa, että mikä? No lyhyesti selitettynä se on kuivattuun levään, noriin, kääritty riisipallo, jonka sisältä löytyy sydän täynnä kultaa. Kulta on tässä tapauksessa syötävää ja voi olla kaikenlaista tonnikalan, lohen ja umeboshin väliltä. Muun muassa erilaiset tsukemonot eli pikkelsit ovat yleisiä. Eikö kuulostakin herkulliselta?

Jos joku nyt pohtii, että mitä tuo umeboshi on niin se on japaninaprikoosista valmistettu hapan hedelmäsäilyke. Monesti luullaan, että umeboshi on luumusta, mikä johtuu käännösvirheestä. Umeboshi on kuitenkin yleinen ruoka-aine Japanissa, etenkin näissä onigireissa, mutta myös sellaisenaan riisin päällä. Sillä on myös sanottu olevan terveysvaikutteita, mm. verenpaineeseen se vaikuttaa myönteisesti.

Näiden kääröjen helppoudessahan on parasta se, että niiden hinta ei päätä huimaa. Yleensä se pyörii 100-150 jenin väillä eli siinä euron tietämillä. Sen lisäksi itselleni ainakin yhdestä tällaisesta lähtee nälkä. Niin ja sitten näissä on vielä sekin hyvä puoli, että niitä on helppo tehdä itse.

On asioita, joissa välillä mietin, että Japanin olisi syytä seurata muuta maailmaa. Mutta sitten löytyy näitä asioita, joissa mielestäni ehdottomasti muun maailman tulisi seurata Japania. Yksi näistä on ruoka-annosten koot sekä näiden välipalojen terveellisyys. Näiden osalta voisi Japani ummistaa silmänsä länsimailta ja jättää ne mäkkärit sinne mistä ne ovat tulleetkin.

Loppuun voisikin vinkata, mistä voi katsoa mallia jos luovuus eväslaatikon täyttämisessä alkaa uupumaan. Ideoita löytyy täältä.


Hyviä ruokanautintoja jokaiseen talouteen ja jokaiseen ruokailuhetkeen!

Ajatus on tärkein

Olin eilen aivan ihmeissäni kun sain työkaverilta pikkuruiset itseväkerretyt keksit (niistä ei tietenkään ole kuvia kun ne tuli nautittua "lounaaksi"). Miten voi ihminen unohtaa niin totaalisesti joka puolella hehkutetun ystävänpäivän? No näin kuitenkin tapahtui ja oli eilinenkin sen verran hektinen päivä, etten ehtinyt mitenkään unohdustani paikkaamaan. No ajattelin toisaalta, että eikö ole parempi muistaa ihmisiä joka päivä, aina kun siltä tuntuu, eikä vain tiettynä päivänä. Näin ainakin selitin itselleni paremman oman tunnon...

Tänään kuitenkin yritän hieman ottaa vahinkoa takaisin. Löysin jääkaapista vanhan suklaalevyn ja koska suklaatahan sen olla pitää tein suklaakeksejä. Musta parhaita suklaakeksejä on ne, joissa ne suklaat on paloina, ei suinkaan ne kokonaan kaakaojauholla "suklaiseksi" tehdyt keksit. Ja viimeksi nämä ainakin olivat suuri menestys eli tuskin menevät vikaan tälläkään kertaa.

Niin ja muuten eilen oli naiset teidän päivänne lahjoa miehet. Miehet sitten tulevat sankoin joukoin kyllä muistamaan teitä 14. päivänä maaliskuuta. Silloin vietetään ainakin täällä japanissa White Daytä. Tai perinteisemmältä nimeltään se taitaa olla National Marshmallow Day. 

Syntyperältäänhän kaikille ystävänpäivän tarina on tuttu, mutta White Day sai alkunsa kun japanilainen vaahtokarkkifirma päätti, että he tarvitsevat juhlapäivän. Oli vuosi 1978 ja ystävänpäivä oli jo täysillä mainoksissa. Ja kuten arvata saattaa naisilla oli ystävänpäivää kohtaan arvostus kohdillaan...toisin kuin miehillä. Ja näin firman johtaja keksi Valkoisen päivän. Kun naiset kuitenkin ostavat miehille ystävänpäiväksi lahjoja ja suklaata niin tottahan toki miesten pitää monin verroin lahjoa takaisin päin ja päivän nimen mukaisesti tietenkin mieluiten vaahtokarkeilla.

Ystävänpäivän tavoin tämä White Dayn viettäminen ei kuitenkaan saanut ihan maailmanlaajuista huomiota, vaikka ihan Koreaan asti levisikin. Nyt sitten vaan katsotaan josko muistamista tapahtuu silloin kuukauden kuluttua ;)

Ystävää ei saa rahalla, ei hyvällä eikä pahalla.

Ystävyys syntyy noista, elämän monista kiemuroista.

Olet olemassa, rakas ihminen.

Elämä kaunis on, kun tiedän sen.

Ei tärkeintä se, mitä sanot, teet

vaan mitä olet,

hymy,

kyyneleet.

Sumi-e

Jotta tämä blogi ei menisi pelkäksi ruoanlaitoksi, suomalaisen ruoan laitoksi, nappasin kuvan ainoasta taideteoksestani, siis itsetehdystä taideteoksesta. Onneksi kuvasta tuli sen verran hämärä, että taiteesta jotain ymmärtävät eivät ehkä huomaa, että ihan taiteeksi tätä ei kuitenkaan voi kutsua. Esillä se on kuitenkin, koska arvoa sille tuo se, että se on ainukainen valmiiksi saatettu työ.

Kävin muutaman kerran sumi-e tunnilla. Sumi-e on yhtä kuin musteella maalaaminen japaninpaperille eli washille. Tunnilla tarvittiin mukana siis mustetanko sekä astia sille musteelle. Astiaan laitetaan tilkka vettä ja hierretään mustetankoa astiaa vasten ja näin saadaan aikaiseksi muste. Lisäksi tarvittiin harjoituspaperia sekä noita vähän paksumpia "tauluja". Ja tietenkin myös suti/suteja, joka nyt tästä kuvasta jäi pois.

Sumi-e, kuten monet muutkin itämaiset harrastukset, vaatii keskittymistä ja moneen kertaan harjoittelua...niin ja sitä kärsivällisyyttä. Näillä tunneilla, joilla kävin opettaja maalasi minulle mallin ja minun olisi siitä pitänyt piirtää samanmoinen. Harmikseni kuitenkin huomasin, että jos omassa kärsivällisyydessäni on pientä vajavaisuutta niin oli tällä opettajallakin. Hän kun tuli maalaan puolestani ja korjailemaan töitäni, jos ja kun niitä puutteita oli. Paikalliset ilmeisesti tyytyvät tähän, mutta itselleni nousi uhmaikäisen omaisesti "ei kun minä itse"-tunne. 

Opettajani oli varsin osaava. Hän oli pitkän taidehistorian omaavasta suvusta ja hänen opeissaan, jos olisi jatkanut, olisi varmasti oppinut. Tai ainakin omat kaverini olivat hänen kanssaan kehittyneet huimasti.

Sumi-essa käytetään "lähteenä" usein luontoa. Taiteilijat eivät yritä niinkään tallentaa kuvaa sellaisenaan paperille vaan enemmänkin tunnelmaa. Niinpä he samoilevat metsässä, katselevat ympärilleen, vaikuttuvat ympäristöstä.

Löysin muuten vielä yhden piiloitetun maalauksen, jonka varressa on paha moka - vesipisara tippunut ja sotkenut koko homman, mutta tässä kuitenkin vähän kuvaa tällaisesta puusta.

Pitäisikin taas yrittää, että muistaako niitä oppeja enää lainkaan...

Machupicchu industrias Presents

Kuten jo mainitsinkin viime lauantaina kävimme keikalla Shibuyassa. O-Eastin lavalle nousi lämppäröimään hiphop-ryhmä Sick Team. Itselleni on tavallaan haastavaa päästä hiphop live esityksiin mukaan. Tai mukaankin pääsee, mutta ei ehkä tunnelmaan. Varsinkaan näin kun esityksestä puuttuu tanssi. No ei sekään mikään kurja esitys ollut ja yksi hyvä puoli oli se, että pystyi treenaamaan japania. Hiphopista kiinnostuneille tiedoksi, Sick Teamiä pystyy kuuntelemaan esim. täältä.

Pääesiintyjä keikalla oli Toe. Japanilainen neljän hengen ryhmä, joka soittaa instrumentaalista matikka-/post-rockia. Koostuu siis henkilöistä Kashikura Takashi (rummut), Mino Takaaki (kitara), Yamane Satoshi (basso) sekä Yamazaki Hirokazu (kitara) ja ovat tällä kokoonpanolla soittaneet jo vuodesta 2000. Tällä kertaa oli vierailevana tähtenä kosketinsoittaja, joka ihan vain vieraili lavalla. Toisinaan heillä on mukanaan lainavokalisti.

Saimme suuret ylistykset ystävältämme Bangkokista, joka oli ollut Toen esitystä katsomassa siellä ja niinpä päätimme lähteä katsomaan puhuuko ystävämme palturia. Siinä vaiheessa kun Sick Team lopetti ja alkoi niin kutsuttu väliaika, kävi tietenkin joku tarkistamassa, että Toen pojilla systeemit pelaavat ja se oli hetki kun lavan toisella puolella istuva yleisö kohahtaen kuin kuoropojat nousivat seisomaan. Lava oli hienosti keskellä eli kaikki pääsivät suht näköetäisyydelle ja pojat osasivat ottaa lavan haltuunsa ja huomioida joka puolella olevan yleisönsä.

Eli eihän se kaveri tietenkään palturia puhunut vaan pojat kyllä osaavat soittaa. Tällä kertaa he eivät toimineet lämppärinä, joka saattoi olla poikia aika paljon vapauttava voima, koska hetkittäin vaikutti hieman sekavalta. Myöskin samantyylinen soundi oli melko monessa biisissä, piti ihan pysähtyä pohtimaan onko kaikki yhtä ja samaa biisiä, soittavatko he jo jotain toistamiseen vai löytyykö biisistä uutta sävyä jostain kohtaa. Ja löytyihän sitä. Loppua kohten sävyä tuli lisää kun mukaan pääsi myös akustista kitaraa ja laulua.

Tunnelma oli katossa. Japanilainen yleisö lavan toisella puolen heiluttivat kukin rytmikkäästi päitään, josta voi päätellä, että samalta näytti myös meidän puolemme lavasta. Ei todellakaan harmita käydä katsomassa ryhmää, josta kukin osaa soittaa todella hyvin omaa instrumenttiaan.

Heidän Myspace-sivustoltaan löytyy lisää infoa ja biisejä. Tosin info taitaa olla vain japaniksi.

Havahtuminen nauruun

Siellä ne jo sunnuntaina puolen päivän aikaan naapuritalon miehet ja naiset kokoontuivat ja nauttivat Asahia. Ja nauroivat. Valtavasti. Sydämestä asti. 

Mikä ihana alku tälle sunnuntaille. Hymyilytti. 

Nauratti.

Teen maistelua

Ystäväni täällä vieraillessa piipahdimme eräänä sateisena päivänä Ginzassa. Koska kuulemma siellä pitää kaikki turistit käyttää. Teeseremonia on myös yksi kokemisen arvoinen asia, tosin itselläni tekee aina tiukkaa se polvillaan istuskelu ja liikuskelu, joten Uogashi Meichasta kuuleminen sai helpotuksen huokauksen pääsemään huuliltani.

Teen valmistamista

Välineistö

Tujua vihreää teetä.

Japanilaista herkkua

Mmmm...vihreää teetä

Kaik' men'

Uogashi Meicha on maailmankuulun japanilaisen teenvalmistajan liike, jossa pääsee maistelemaan herkullista teetä. Paikan toisessa kerroksessa saa maistella teenlehdistä haudutettua teetä, kun kolmannessa kerroksessa pääset nauttimaan hieman perinteikkäämmästä tunnelmasta ja teekin on valmistettu perinteisestä vihreä tee pulverista. Meidän valitseman tarjoilun sijaan kolmannessa kerroksessa oli mahdollista valita vihreä tee kakigooria eli japanilaista jääjälkkäriä. Lisäksi liikkeestä saa ostaa teetä aavistuksen kovaan hintaan esimerkiksi tuliaisiksi.

Itsellenikin tämä oli varsin hieno kokemus. Tarkalleen hijottujen kädenliikkeiden seuranta ja rauhallinen tunnelma saivat aikaan itsellekin rauhoittumisen. Jotenkin sitä unohti olevansa keskellä vilisevää Ginzaa.

Oni wa soto! Fuku wa uchi!

Tänään oli jälleen aika yhdelle japanilaiselle matsurille, mamemakille. Eli papujen heittämiselle.

Täältä

Tänään helmikuun 3. päivä perheet saattelevat talven paholaisen ulos ja toivottavat hyvän onnen sisään. Ja se tapahtuu niin ikään papujen heittelemisellä. Perheen pää (täällä kun ollaan tarkoitetaan sillä miestä) tai vaihtoehtoisesti vanhin poika, joka on syntynyt tämän vuoden kiinalaisen horoskooppimerkin alla heittelee papuja kaikkiin huoneisiin ja myös ovista ulos laulaen tuota otsikon mukaista sanomaa. Joka suomeksi olisi jotakuinkin "Paholaiset ulos, päästäkää onni sisään!". Tätä rituaalia voidaan toteuttaa myös niin - etenkin lapsiperheissä, että (useimmiten) isät pukevat ylleen paholaisen naamarin ja muu perhe näin heittää papuja tätä hahmoa päin ja näin karkottavat pahan hengen kodistaan. Lisäksi ovia saa paiskoa. Pääasia, että ne on varmasti kiinni.

Tänään kun töiden sijasta olinkin matkalla lääkäriin kuulin jo melkein kotiovelle asti "Oni wa soto! Fuku wa uchi!". Tyytyväisenä siihen, että olin napannut kameran mukaan lähdin ääntä kohti. Ja lähimmän mahdollisen temppelin pihalla tapahtui...taitaa olla perheille siivouksellisesti helpompaa siirtyä temppelille kuin hoitaa pahan hengen karkoitus kotona.

Ikäjakauma oli vauvasta vaariin. Paikalle saapuessani istuivat/kyykkivät lapset jo eturivissä. Ja niin sitä ihmiset sitten lipuivat pelipaikoille pikku hiljaa ja lopulta oli kassit avoimena vastaanottamassa papuja, mandariineja, karkkeja... Itselleni tuli ihan penkkarifiilis, hih. Samalla lailla sitä on joskus itse odottanut koulun pihalla tai kaupungilla, että abit heittäisivät pari karkkia ihan siihen mun viereen. Oikeasti tätä on myös verrattu eurooppalaisissa häissä tapahtuvaan riisin heittoon. Ja kyllä ne ihmisten pussukat täynnä olivatkin kotiin lähtiessä! Kaikki eivät tosin lähteneet kotiin, vaan varsinkin vanhempi väestä siirtyi sisätiloihin. Sinne en enää seurannut, enkä siis myöskään tiedä mitä siellä tapahtuu. Veikkaan, että papujen syönti voisi olla yksi mahdollisuus. Koska "rituaalin" lopuksi kuuluu syödä omiä ikävuosiaan vastaava määrä papuja, hyvän onnen takaamiseksi. Ymmärrän vielä lapset, mutta entäs ne iäkkäämmät... 

Mitkä tahansa pavuthan eivät tähän onnen tuojaksi kelpaa vaan kyse on valkoisista, kuivatuista soijapavuista. Vaikka nykyaikana pähkinät ovatkin vähän tulleet papujen tilalle.

Aamulla harmittelin, etten päässyt lähtemään töihin ja sitä kautta niille suuremmille tapahtumapaikoille, mutta täytyy sanoa, että ainakin nyt pääsin lähelle. Katsotaan millainen vuosi tulee kun olin vain katselijan roolissa. Enkä ole pavun papua syönytkään...