Hiljaisuus

Suomen loman jälkeen olen elänyt sellaista nettihiljaisuutta. Hiljaista on ollut vähän joka elämän alueella, mutta jotain on tullut tehtyä.

Olen istunut sohvalla. Antanut 7 veljeksen vain kulke sormieni lävitse ja puikkojen kilkata. Vajaa viikko ja paketti Suomeen oli valmis. Siellä on eräs maailman ihanin pikku prinsessa, melkein jo koululainen, joka tämän mekon saa lämmittämään ja oloa sulostuttamaan jo ensi viikolla. En tiedä miten voisi sanoin kuvata sitä, miten tärkeä tämä pieni neiti minulle on. Hän on yksi syy, jonka vuoksi välillä toivon asuvani Suomessa. Hän kasvaa ja kehittyy, tulee taitavammaksi ja itsepäisemmäksi, itsenäisemmäksi. Joka kerta tavatessamme sydämeni sulaa ja mietin vain, että pitäisi alkaa ehkä tapaamaan äitiä ja tytärtä erikseen. Koska molempien kanssa on mahtavaa jutella ja vaihtaa kuulumisia sekä mietteitä, mutta kun kaikki on yhdessä on liian paljon tapahtuvaa, eikä tunnu aika riittävän kaikkien sanottavalle. 

Nettihiljaisuus onkin jotain, jota olen pitkään toivonut pystyväni toteuttamaan. Nyt se tuntuu tapahtuvan automaattisesti. Paljon uusia ideoita ja kun puutarhassakin tapahtuu niin kiirettä pitää niin siellä kuin sen vaikutuksena myös keittiössäkin. 

Elämän tarjoamaa makeutta viikonloppuun kaikille!

Karhunvatukka

Mistä näitä oikein tulee? No meidän takapihalla koko kevään ja kesän ärsyttäneestä mahdollisimman piikkisestä puskasta, joka siis kasvaa sieltä kaikkien muiden puskien välistä. En valita enää!

Yksi satsi pääsi omenien kera hilloiksi. Mutta mitä näille kaikille muille pitäisi tehdä? Sellaisenaan tulee naposteltua, mutta vaikuttaa siltä, että tuotantoa riittää. Olisiko kellään ehdotuksia karhunvatukan käytölle, kiitos! 

Nautitaan sadosta!

Kesän makuja

Se oli jo alkukesää kun kävelin torilla ja näin raparpereja. Raparperit toivat mieleen isoäidin kesäjuoman. Raparperi-mansikka-mehun. Voi, kun sitä saisi nytkin! kävi mielessäni ja mieleeni se jäi kummittelemaankin. Kunnes jälleen eräänä päivänä torimyyjäni kojussa pakkasin korin vihanneksia ja hedelmiä täyteen. Sillä kerralla kotii pyöräillessäni repusta tönötti pitkät raparperin varret.

Joku taisi mennä vikaan kun mehusta ei suinkaan tullut vaaleanpunaista kuten omissa kuvitelmissani oli kuvitellut. Mutta kun sekaan pilkkoi mansikkaa ja laittoi pari mintun lehteä oli maku mitä kesäisin ja mieli mitä kevein. Aurinkokin paistoi ja olin varmasti kulmakunnan onnellisin tyttö nurmikolla istuskellessani.

Maku oli sen verran kohdillaan, että varastoon ei jäänyt yhtään. Maistui muuten myös kuplivan veden kanssa. Ja taisi sitä kerran sekoittua rosenkin joukkoon.

Yksinkertaisten herkkujen äärellä

Kun työt ovat osana elämää ajatuksen tasolla lähestulkoon koko ajan, mutta käytännöntasolla vain säännöllisen epäsäännöölisesti sitä on aikaa ja energiaa pohtia mitä sitä illalla söisikään.

Ja kun on helle, joka muistuttaa Japanin hikisistä kesistä ja kun ottaa skype puhelun merten taakse ja vaihtaa kuulumisia kuin ennenkin teekupposen äärellä, sitä muistuu mieleen ne pienimmätkin arkiset asiat. Totta tosiaan ravitsin itseäni lähes joka työpäivä riisipalleroilla, joita onigireiksi kutsutaan. Tosin ne löytyivät siitä työpaikan alakerran konbinista.

Ei ole tullut samanmoista konbinia vastaan täällä, joten ei auttanut kun laittaa riisit kiehumaan ja jos unohtaa sen faktan, että ensimmäinen kattilallinen paloi pohjaan, niin riisin keittäminen ilman keitintä olikin helppoa kuin pyörällä ajo. Ja siinä samalla ehti pyöräyttää myös täytteen, jonka sinne riisipalluran sisään piilotti

Ja koska kyseessä ei ollut työpaikan lounas vaan illallinen kotona kahdestaan ajattelin, että pieni suupala makeaa ei ole ollenkaan pahaksi. Ja niinpä väsäsin alkusalaatin jälkiruokamansikat ja -banaani-kaurahiutalepyörykät ja asettelin ne näppärästi samalle lautaselle.

Nautin tekemisestä, nautin katsomisesta ja nautin syömisestä. Sitä kai se nautinnollinen syöminen on. 

Japanilaiset ystäväni tosin huomauttivat heti, että pitäisikö laittaa noria eli leväkääreitä tulemaan postissa...niin no, jos olisin ajatellut etukäteen olisin muistanut, että niitä on tuolla kaapissa. Eli katsotaan josko tässä taas jonain päivänä päästäisiin yksinkertaisten herkkujen äärelle :)

Näkkäriä

Oli tulossa ystäviä käymään ja jäämään ihan yöksi. Vähän ruokavaliosta kysellessäni sain vastauksen, että maidotonta ja gluteenitonta noudatetaan pääsääntöisesti. No, onneksi siinä oli tuo lisäys pääsääntöisesti, vaikka siitä jo meni pasmat sekaisin. Eihän meillä ole mitään gluteenitonta, kun mun pravuuri on ne aamun tuoreet sämpylät!!!

No hätä ei ole tämän näköinen, vähän näkkileipäreseptiä kun muuttaa niin siitä syntyy helposti gluteeniton versio.

2dl mantelijauhoa

2dl hirssihiutaleita

2dl riisihiutaleita

2dl auringonkukansiemeniä

2dl kurpitsan siemeniä

2dl seesaminsiemeniä

1dl pellavansiemeniä

suolaa

~6dl vettä

Sekoitetaan kaikki ainekset keskenään ja annetaan turvota. Siitä sitten muovaillaan itselle mieleisiä näkkileipiä. Voi myös levittää pelillisen, mutta silloin kannattaa muistaa paloitella 15-30 min. uunissa olon jälkeen. Lämmitä uuni 180 asteeseen ja laita näkkäripellilliset uuniin. Paista 45 min. Pidä uuninluukkua pikkiriikkisen auki tai availe luukku päästäksesi kosteuden ulos. Laske lämpötila 100 asteeseen ja paista vielä n.30 min. Anna jäähtyä ja nauti.

Maidoton jäätelöhuijaus

Tämä herkku on jostain blogien ihmeellisestä maailmasta löydetty aikoinaan, vahva veikkaus että alkuperä on Kaikki mitä rakastin-blogi. Saattaa olla myös jostain muualta, en valitettavasti pysty nyt muistamaan. 

Tiedä sitten onko tämä lämpö pehmentänyt pään vai se kun miettii valtavasti maidottomia herkkuja jäätelön tilalle, mutta tämä on yksi, joka ei petä.

Banaani-pähkinä-suklaa-jäädyke.

Tällä kertaa aavistin ja oikaisin. Laitoin banaanit pakkaseen hyvissä ajoin ennen mieliteon koittamista, joka kostautui pienellä sulatusviiveellä. Tässä odotellessa ehtisin nuolaisemaan loput maapähkinävoit eli hieman oikaisin ja käytin kokonaisia pähkinöitä, tällä kertaa kaapista löytyi maa- ja cashewpähkinöitä. Niin ja kaakaonibsejä ei sovi unohtaa. Nämä kaikki sekoitetaan tasaiseksi ja nautitaan.

Joskus saatetaan jakaa, jos toinen sattuu saapumaan paikalle riittävän nopeasti, oikeaan aikaan.

Lähes samanmoisilla aineksilla tein näitä jäädykkeitä myös aiemmin jäätelön uupuessa. Tosin aloitin sillä, että laitoin banaanit, maapähkinävoin ja luomusuklaan sekaisin. Jaoin tarjoiluastioihin ja pakastin.  Tiedä sitten johtuiko tästä järjestyksen muuttamisesta, maapähkinävoin käyttämisestä pähkinöiden sijaan vai luomusuklaasta, mutta maku oli hitusen parempi. Eli aina ei ehkä kannata oikoa....tai nuolla purkin pohjia juuri kriittisellä hetkellä.

Illallinen

Ystävänpäivänä kerroin, että olin käynyt ostamassa suklaata, mutta eihän sitä pitkän työpäivän jälkeen raavas mies pelkällä suklaalla elä eli pitihän sitä keksiä jotain muutakin. Sain töistä idean katsellessani mitä meillä on myynnissä ja kuunnellessani ihmisten suunnitelmia. Ja siitä se sitten lähti. Niinpä ystävänpäivä alkoi lenkillä, jonka jälkeen pyöräytin leipätaikinan. Ja lyhytkin kokemus on jo opettanut, että taikina ei aina nouse ja syyksi ei tarvita mitään muuta kuin se fakta, että eivät ne osaa rakentaa tiiviitä taloja täällä Englannissakaan. Ja leivän nostatukseenhan tarvitaan lämpöä...

Ja iltaa kohden laitoin vähän veitseä heilumaan ja pilkoin päärynää, omenaa, porkkanaa, kurkkua ja tomaatitkin pesin. Ja näin tarjolle pääsi edellämainittujen lisäksi paikallisen leipomon ruisleipää, itse tekemää sekaleipää vuohenjuustoa, valkohomejuustoa ja...

 ...pikainen juustofondue. Enpä olisi ikinä uskonut, että tällaiseen oikaisuun lähden mukaan, mutta kun "halvalla" sai ja sitä niin kehuttiin niin nappasin mukaan, laitoin uuniin ja sitten nautittiin. Ja olihan se hyvää. Ei oikean fonduen voittanutta olekaan, mutta kyllä tämä menetteli nyt kun oma fonduepata majailee vielä Suomessa. Niin ja ne suklaat, jotka on jo esiteltu aiemmin, olivat jälkkäriksi. Ja oikein oivia jälkiruokapaloja olivatkin.

Itselleni ystävät ja rakkaat ovat tärkeitä joka päivä, tiedän myös, että ahkerammin sitä voisin heille osoittaa. Mutta kyllä itse ainakin hellyin nähdessäni, että ystävänpäivän vuoksi on tehty myös sydämen muotoisia juustoja. Rakkautta on saada sydämen mallinen juusto...eikun...

Meillä on tainnut mennä vähän överiksi Japanissa vietettyjen vuosien jälkeen näiden juustojen kanssa. Japanissa pieni pala juustoa kun maksaa yhtäpaljon tai jopa enemmän kuin nämä kokonaiset juustot, jotka tässä postauksessa olivat esillä. Tosin olen ehkä huomaavinani japanilaisten väitteen, että juustoilla ja maitotuotteilla olisi vaikutusta siihen miltä ihminen haisee/tuoksuu, olevan ehkä enemmän totta kuin tarua. Mutta eipä ole ainakaan pelkoa näiden meidän syömien tuotteiden kanssa, että kävisi näin. Kyllä se painon nousu sitten johtuu ihan jostain muusta kuin kevyttuotteista ;)

Tämän hetken työmaa

Olen ollut tällä puolen aivan hipihiljaa viime päivinä. Syy siihen on, että kun vaihtaa turvapaikkaa niin siinä tulee vähän turvaton ja levoton olo, eikä tiedä, että mihin päin sitä itseään pistäisi kulkemaan. Ja kun vihdoin ja viimein on asettunut niin sitä pääseekin ihan touhun makuun. Ja mitä tekee ihminen, kun ensimmäistä kertaa sitten lapsuudenkodin muuttaa omakotitaloon? No laittaa puutarhaa tietenkin... Pari päivää olen siis roikkunut haravan varressa.

Aloitin omenapuun alta, koska siellä näytti olevan suurin työmaa. Ja opin, että omenat kannattaa heti niiden pudottua kerätä ja laittaa joko suupaloiksi tai heittää pois. Itse tietenkin suosittelen tuota ensimmäistä ja niinpä ihmettelenkin miten voi niin paljon omenoita puunalta löytyä. Ei niitä ainakaan kannata siellä maaduttaa koko talvea koska lumen sulatessa ne ovat jo melkoisen kehnossa kunnossa ja näin siis myös vaikeasti haravoitavissa.

Kyllä sitä taisi vähän jonkun puskan juurtakin tulla putsattua ja pohdittua, että mitä lie kaikki kasvavat kasvit tällä pihamaalla. Voisikohan, vaikka vuokralainen onkin, kerätä sellaiset rumat ja vähän kukkapenkin hoitoa hankaloittavat kasvit nyppiä vain kylmästi pois ja täyttää ne paikat jollain kauniilla vähän helpommalla. Vai voiko se todellakin tehdä tehtävänsä, että vain pitää niistä vuosittain huolta ja näin siis vähentää hikeä, joka niitä oksien solmujen avaamisesta muodostuu. 

Ja siinä kun pohdin, että kyllä tässä on lääniä haravoitavaksi, mutta onpahan tekemistä myös tuleville aurinkoisille päiville, niin pohdin myös, että pitäisikö sitä myös ihan oikeasti hommata kukkien hoidossa opastava kirja...

Englantilainen talven ihmemaa

Mielessä oli tänään aamulla jotain aivan muuta kirjoitettavaksi, mutta kun vielä asutaan täällä väliaikaisasunnossa ja torstaisin tulee siivooja, jonka jaloista haluan aina lähteä pois pyörimästä niin tänään ajattelin ikuisen kaupungilla luuhaamisen sijaan lähteä seuraamaan erästä polkua, joka aina näyttää todella mutaiselta.

Viime päivinä olemme kuitenkin saaneet nauttia pikkupakkasesta ja niinpä oli polkukin saanut osansa siitä ja jäätynyt kuivaksi. Ja kyllä kannatti se pieni polun pätkä käydä kävelemässä. Miten kaunista luontoa voi olla näin lähellä kaupungin keskustaa. 

Ja miten kaunis onkaan talvinen luonto. Eihän nämä puut mitään tykkilumisia puita päihitä, mutta päihittää nämä ne normaalit lehdettömät, harmaat.

Ja kun taivas vielä on taustalla täydellisen sinisen, ilman pilven hattaraa niin eihän sitä voi kuin vain nauttia ja hymyillä yksikseen. Todeta, ettei elämä ole hullumpaa tälläkään saarella.

Tämän polun seuraaminen tuotti niin paljon hyvää mieltä, että lähden tulevaisuudessakin uusia polkuja seuraamaan. Tiedä mitä ne vielä tuovat vastaan. Hyvillä mielin olen myös siitä, että on vuodenaikoja. Niin paljon kuin näitä huurteisia puita jaksankin ihailla ja kuvata ja ihmetellä niin onhan se hienoa huomata myöskin se kun aurinko lämmittää koko ajan lämpimämmin ja lämpimämmin, silmut alkavat aueta ja vihreys lisääntyy.

Voi kun kaikilla olisi mahdollisuus ja olisipa kaikilla aikaa nähdä luonnon muuttuva, sen hetkinen kauneus. 

Japanin ylpeys - Mt. Fuji

Lauantaiaamuna kello soi ennen viittä ja kuudelta nousimme autoon ja matka alkoi Kawakuchigon suuntaan ja mikäs siellä sen enempää houkuttaisi kuin Japanin ylpeys Mt. Fuji. Löydettyämme tiemme oikealle parkkipaikalle, nousimme linja-autoon ja matka jatkui vuoren viidennelle asemalle. 

Ja miten ilma muuttuikaan noustuamme 2000m meren pinnan yläpuolelle. Hiostava, hieman jopa lamaannuttava ilma oli pyyhkiytynyt tuulen ja pilvien tieltä. 

Ja siellä se määränpääkin oli. Ihan pilvessä.

Fujille kiipeämiskausi kestää heinä-elokuun ajan. Eipä siis tarvinnut olla huolissaan, että joutuisi olemaan vuorella yksin. Fujille kiipeämiskausi kestää vain kaksi kuukautta, heinäkuun alusta elokuun loppuun. Sinä aikana on matkan varrella olevat majat auki ja niistä saa ostettua, vuoristohintaan tietenkin, mm.vettä, syötävää... Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö sinne kiivettäisi muutenkin. Ja jotkut suosittelevatkin kiipeämään juuri kauden ulkopuolella, koska silloin on vähemmän ihmisiä, mutta olosuhteet eivät kuitenkaan radikaalisti muutu.

 Fuji on 3776m korkea eli vuoristotaudin oireet ovat mahdollisia. Niinpä vuorelle tulee lähteä nöyränä, ymmärtää, että oma terveys on huiputusta tärkeämpää ja tehdä kaikkensa oireita välttääkseen. Itse olimme varustautuneet hyvillä eväillä, kotitekoiset täytetyt sämpylät ja onigirit, suklaata, pähkinöitä ja n.3 litraa vettä. Ja jokaisella asemalla haukkasimme jotain ja nousun välillä muutenkin hörppäsimme vettä.

En varsinaisesti tiennyt mitä odottaa, mutta nousu olikin yllättävän monipuolista. Pääsi jopa menemään vähän nelivedolla, varsinkin kun vähän jalka painaa on hyvä ottaa kädet avuksi.

Mutta se kaikki kannatti. 5,5 tunnin kuluttua olimme huipulla. Siellä minne koko kolmen vuoden ajan olen toivonut pääseväni, mutten todella uskaltanut uskoa, että se todella olisi mahdollista. Nousu oli hieno. Yleensä Fujille kiivetään siten, että nähdään auringonnousu. Me kuitenkin säästimme aikaa sekä itseämme, jätimme yökiipeämisen ja yöpymisen majoissa väliin ja kiipesimme päiväseltään. Silloin auringonnousun aikaan varmastikin on enemmän ihmisiä huipullakin.

Kraateri oli vaikuttava, ei tosin tässä kuvassa saa oikeutta. Sen olisi pystynyt kävelemän ympäri noin tunnissa, mutta säästimme sen "seuraavaan kertaan".

Lähdimme alaspäin erireittiä. Pehmeämpää, periksiantavaa polkua pitkin. Tiedä kumpi olisi ollut loppu peleissä helpompi jaloille, mutta ei ainakaan ollut vastaan tulevaa ruuhkaa.

Ja hyvältä tuntui kun näki vihreää. On ne värit vaan hienoja, samoin pilvet, vuoret, koko elämä.

Alastulo kesti 3,5 tuntia eli yhteensä vuoren valloittaminen kesti 9,5 tuntia. Aika keskiarvoiseen tahtiin siis päästiin etenemään ja olo oli varsin mahtava päästessä tasamaalle ja vielä hienommaksi olotila muuttui laskiessa jalat lämpimään onseniin. 

Tämän kevään reiteiltä

Näitä polkuja tallaan...

...jos en ihan päivittäin niin ainakin viikottain. Keväisin tallailenkin ihan mielellään, valitettavasti niin tekee moni muukin ja se saa kadut täyttymään. Voitte kuvitella minkälaista se kävely sitten onkaan kun kaikki vain katsovat ylöspäin ja huokailevat. Kiireisiin päiviin nämä reitit eivät siis sovi, ainakaan tuo joen ranta, jossa lyhdyt malttamattomina odottivat jo pari viikkoa ennen kukkien kukkimista. 

Kevät on jännää aikaa. Jännitetään milloinka kukat alkavat kukkimaan. Tomutetaan huusholleista vanhat tomut pois ja annetaan tilaa uudelle, tuoreelle vuoden aikana kertyvälle. Täällä varsinkin on usko siitä, että keväästä alkaa uusi aika, melko vahva. Ja huomaahan sen ihmisistä, niitä näkyy lenkkipolullakin paljon useammin, vaikka itse aina kuvaankin niinkuin siellä ei ketään muuta olisi kuin minä, lenkkitossuni ja aurinko....näkisittepä ihmisryhmän selän takana.

Myös pyörätiet, tarkoitan siis kaikki mahdolliset kulkupaikat, joilla pyörillä pääsee eteenpäin, täyttyvät. Aiheuttaa päänvaaivaa siihen varautumattomalle ja pientä hermojen venyttämistä. Mutta kun pitää pään kylmänä ja kunnon rautaisena voi jättää ne sunnuntaipyöräilijät taakseen vaivatta.

Ja taas kyllä elämä maistuu ja hymy levenee :)

...ja kyllähän näitä polkuja tallaisi viimeiseenkin asti, jos ne aina pysyisivät yhtä kauniina. Mutta onhan niitä kauniita polkuja missä vain eli kunhan nämä nyt saadaan jonain päivänä kulutettua puhki...

Päivä Takaolla

Se oli sellainen rento keväinen auringon täyteinen viikko, kun ei työt eivätkä huolet painaneet ja aikaa oli tehdä kaikki niitä asioita, joita aina haaveilee vain tekevänsä. Ja niin sitä sitten otettiin puhelu kaverille ja seuraavana päivänä lähdettiin metsään...tai oikeammin vuorelle. Suunnaksi otettiin Tokioon kuuluva Takao-san, jolle pääsee kipuamaan useampia erilaisia haikkausreittejä, kartan saa juna-asemalta, eikä oikeastaan eksymisen vaaraa ole kun muitakin ihmisiä on aina liikkellä. Jos kunto on huono pääsee vuorelle kipuamaan myös hissillä. Näkeehän ne maisemat sieltäkin. Täällä ei myöskään tarvita mitään erikoisempia haikkausvaatteita vaan ihan korkokengissäkin on ihmisiä siellä nähty tallustavan. Kukin tallaa tyylillään.

Jo ylösnousussa nähdyissä maisemissa ei ollut valittamista.

Jos matkalla jo yllätti ihmisten runsaus niin ylhäällä sen vasta tajusi...ei oltu yksin tuona aurinkoisena päivänä liikkeellä. Ja keskustelua herätti kaverin kanssa mm. ikäjakauma. Siinä kun me jutellen kavuttiin ylös niin useampi vanhempi ihminen kulki lastenlastensa perässä meidän ohi. Missä kunnossa onkaan suomalaiset samanikäiset ihmiset?

Ylhäältä näkyi Tokioon asti.

Meillä oli sentään hieman evästä mukana, mutta se ei olisi ollut tarpeen, koska paikan päältä on mahdollista saada vatsan täytettä ja juotavaa. Niin ja jos käy niin hyvä tuuri kuin meillä niin naapurin piknik-lounaan jäännöksinä on grillattu bataatti, on muuten herkullista, sekä mandariini.

Ja vaikka paikka niin sanotusti Tokioon kuuluukin niin luontoa se on kuitenkin. Mahdollista on kuulla sammakoiden kurnutusta niiden piiloistaan sekä nähdä omaa jalkaa suurempi kastemato.

Välillä tuntuu lähteminen kovin työläältä, mutta kun miettii mitä kaikkea siitä ensimmäisen askeleen ottamisen vaikeuden ylittämisestä saa, niin kyllä se vaan kannattaa!

Hitaasti kävellen 8 min

Japanissa on aika usein mahdollisuus helpottaa vaellusreittejä/vuorelle kiipeilyä koppihissien avulla. Niin oli myös Miyajimalla. Ja japanilaiseen tyyliin oli kylttejä miten kyseiselle hissille pääsee. Tällä kertaa oli aikakin sen verran selkeästi merkattu, että varmasti pystyy itse päättelemään kauanko hissille kestää kävellä: Hitaasti kävellen 8 min. Kiirehtien juosten 6min.

Vaikka itse tykkäänkin kävellä ja katsella sekä kuunnella luontoa niin onhan niistä hisseistä vain hienot maisemat. Ja kun kerta varusteetkin olivat mitä olivat niin parasta oli jättää urheillut niille, jotka olivat siihen varautuneet.

Ehdottomasti paras Fujicolorin mainostuspaikka on juuri tuon mäen ylemmän hissin yläasemalla, vai mitä olette mieltä? Ainakin se erottuu, koska muita penkkejä ei siinä kohtaa ole. Ja jossainhan pitää niitä vessassa olijoitakin odotella.

Huonosti näkyy, mutta kynttilöiden takana palaa ikuisen rakkauden tuli. Sen sanotaan palanneen yli 1200 vuotta.

 Tässä maassa pelkästään riittäisi niin paljon katsottavaa ja kerrottavaa, aika tuntuu välillä loppuvan kesken ja kun sitten on vielä kaikki muutkin maailman kolkat, joissa olis kiva päästä käymään. Aika pahassa tenkkapoossa siis välillä ollaan. Matkailuinto olisi kova....olisipa vielä kaikki edellytykset myös siihen. Ei kenelläkään olisi mitään mukavaa työtä, jossa pääsisi reissaamaan, tiedossa? ;) Voisi sitten lomat käyttää tämän maan kiertelyyn ja Suomessa vierailuun.