2013-05-23

Kun ei haluttanut palata...

Päästessäni vihdoin lentokentälle ja aamupalan kimppuun alkoi toden teolla iskostumaan tajuntaan, että totta se on. Muutaman tunnin kuluttua lasken jalkani ensi kertaa elämässäni Italian maaperälle. Olin niin innoissani ja näin silmissäni vain aurinkoa, oliiveja, pastaa, pitsaa...


Ja voi kunpa olisin tiennyt millaiseen paikkaan olin matkalla, illainen paratiisi minua odottaakaan ja kuinka hienoja ihmisiä tulenkaan tapaamaan. Toisaalta hyvähän se on, etten tienny niin olin vain koko ajan positiivisesti yllättynyt.


Paikka oli lähellä Garda-järveä, mutta kuitenkin sen verran kaukana, että mielen oli mahdollista hiljentyä. Oli hiljaista ja rauhallista. Tiesittekös muuten, ettei bussiaikatauluja oikeastaan tarvitse kenenkään tietää ja jos joku tietää niin ne saa ajella ihan oman mielen mukaan silti. Onneksi aurinko paistoi ja ympärillä oli vain ystävällisiä ihmisiä....yhteistä kieltä meillä ei myöskään ollut.


Onneksi on viittomat ja elekieli ja lämmin sydän ja onnellinen hymy.


En ole koskaan oikeastaan ajatellut millaista olisi oikeastu asua Italiassa. Ja nytkin ihastuin vain perinpohjin ja italialaiselle huonetoverillekin kehuin maata, kehuin ihmisiä, kehuin ruokaa...kehuin siis kaikkea, mitä vaan voi. Ja arvatkaa mitä hän vastasi, kolmen lapsen äitinä. Hän toivoo, että lapset lähtevät opiskelemaan vaikka Saksaan, mutta joka tapauksessa pois Italiasta, koska Italiassa ei ole tulevaisuutta. Kukaan ei ole valmis muuttamaan mitään ja vaikka halua olisikin ei ole keinoja.


Olin ymmyrkäisenä, koska itse olin jo haaveissani siellä kasvattamassa maailman parhaita oliiveja tuottavia oliivipuita ja täten siis tuottamassa myös maailman parasta oliiviöljyä. Hmm...pitänee vähän laittaa suunnitelmia uusiksi.


Mielestäni yhä Italiassa olisi kiva jos ei asua ympärivuotisesti niin ainakin osan vuodesta. Koska luonto on uskomattoman kaunis. Ruoka on mahdottoman hyvää, ihmiset valtavan ystävällisiä ja tunnelma todella ihana. Italia, veit sydämeni. 


Auringonlaskuja kaihoisasti kaivaten palasin harmaaseen Englantiin. Hitaasti purin reppuni, monta uutta ajatusta mielellä, uutta haavetta, uutta oppia. En malta odottaa, että pääsen pakkaamaan jälleen reppuni ja nousemaan koneeseen. 


2013-05-16

Mikä pännii?

Kun kehenkään ei voi luottaa.
Täällä pikkuruisessa kaupungissa tarvitsen polkupyörääni kaksi lukkoa käydessäni asioilla, jotta se pysyy varmemmin kaupan pihalla tai pyöräparkissa sinä aikana kun itse en seiso sen vieressä. Siltikään takuuta ei ole, että pyörä on paikallaan yhtenä kappaleena. Tokiossa laitoin pyöräni kiinni vain, koska siellä ei hirmuisen montaa virallista pyöräparkkia ole ja pelkäsin kaupungin miesten tulevan ja keräävän pyöräni muka parempaan talteen...kuka sitä nyt pyöräänsä jättäisi kuleksimaan siihen kadun reunaan. Täällä varmistan, ettei valot vaan jää pyörään kiinni. Tokiossa saatoin jättää pyöräni lukitsematta, kypäräni killumaan sarvesta ja paitani tarakalle...ja ne olivat aina kiltisti odottamassa kun tulin takaisin. 

Edellä mainitusta syystä en myöskään lähde matkalle rauhallisin mielin. Ikinä ennen myöskään kotiin paluu ei ole tuntunut näin ahdistavalta.

Täällä aina lihaa ostaessani, mietin vakavasti kasvisruokavalioon siirtymistä. Ehkä en edes ymmärtänyt mitä kaikkea Japanissa voidaan tehdä, mutta täällä tiedän mitä eläimet joutuvat kärsiessään kärsimään ja miten ne muutaman viikon ikäiset kananpojat ovatkin kooltaan täysikokoista vastaavia. Ja kun varovaisuus yltää myös kaloihin.

Myös vihanneksia ostaessa saa olla varsin tarkka, että tietää mitä ostaa. Mieluiten keräisin kaiken omasta maasta.

Kun ostan lipun mahdollisimman nopeaan bussiin, jotta olen ajoissa lentokentällä, odotan olevani ajoissa lentokentällä. En siis mitenkään pysty kuvittelemaan, että kesken matkaa herään kuulutukseen, että kuskille kuuluu  nyt 45 minuutin tauko, eikä siis bussi tule liikkumaan mihinkään...tarkoittaen siis, että olemme 45 minuuttia myöhässä aikataulusta. En tiedä olenko niuho, mutta koko aikana Japanissa en kokenut mitään vastaavaa.

En myöskään kovasti nauti herätyksestä, jossa bussikuski kyselee, että tietäiskö joku reittiä...hän kun on eksyksissä. 

No onneksi nyt kuitenkin olen omassa sängyssä jo, oman peiton alla. Joskus sitä vain tuntuu, että minä ja Englanti ei vain mätsätä kovin hyvin.




Kotiuduin kuitenkin tänään vajaan kahden viikon lomalta. Loma oli onnen täyteinen. 
Kerron siitä seuraavalla kerralla.