2012-01-31

Sumi-e



Jotta tämä blogi ei menisi pelkäksi ruoanlaitoksi, suomalaisen ruoan laitoksi, nappasin kuvan ainoasta taideteoksestani, siis itsetehdystä taideteoksesta. Onneksi kuvasta tuli sen verran hämärä, että taiteesta jotain ymmärtävät eivät ehkä huomaa, että ihan taiteeksi tätä ei kuitenkaan voi kutsua. Esillä se on kuitenkin, koska arvoa sille tuo se, että se on ainukainen valmiiksi saatettu työ.

Kävin muutaman kerran sumi-e tunnilla. Sumi-e on yhtä kuin musteella maalaaminen japaninpaperille eli washille. Tunnilla tarvittiin mukana siis mustetanko sekä astia sille musteelle. Astiaan laitetaan tilkka vettä ja hierretään mustetankoa astiaa vasten ja näin saadaan aikaiseksi muste. Lisäksi tarvittiin harjoituspaperia sekä noita vähän paksumpia "tauluja". Ja tietenkin myös suti/suteja, joka nyt tästä kuvasta jäi pois.


Sumi-e, kuten monet muutkin itämaiset harrastukset, vaatii keskittymistä ja moneen kertaan harjoittelua...niin ja sitä kärsivällisyyttä. Näillä tunneilla, joilla kävin opettaja maalasi minulle mallin ja minun olisi siitä pitänyt piirtää samanmoinen. Harmikseni kuitenkin huomasin, että jos omassa kärsivällisyydessäni on pientä vajavaisuutta niin oli tällä opettajallakin. Hän kun tuli maalaan puolestani ja korjailemaan töitäni, jos ja kun niitä puutteita oli. Paikalliset ilmeisesti tyytyvät tähän, mutta itselleni nousi uhmaikäisen omaisesti "ei kun minä itse"-tunne. 

Opettajani oli varsin osaava. Hän oli pitkän taidehistorian omaavasta suvusta ja hänen opeissaan, jos olisi jatkanut, olisi varmasti oppinut. Tai ainakin omat kaverini olivat hänen kanssaan kehittyneet huimasti.

Sumi-essa käytetään "lähteenä" usein luontoa. Taiteilijat eivät yritä niinkään tallentaa kuvaa sellaisenaan paperille vaan enemmänkin tunnelmaa. Niinpä he samoilevat metsässä, katselevat ympärilleen, vaikuttuvat ympäristöstä.

Löysin muuten vielä yhden piiloitetun maalauksen, jonka varressa on paha moka - vesipisara tippunut ja sotkenut koko homman, mutta tässä kuitenkin vähän kuvaa tällaisesta puusta.


Pitäisikin taas yrittää, että muistaako niitä oppeja enää lainkaan...

2012-01-26

Muistoja

Ajalta, jolloin asuin Suomessa, olin opiskelija, olin työläinen, vietin aikaa kavereiden kanssa, vietin aikaa kotona, olin nuori eräs hienoimmista muistoistani on kuitenkin erään vanhan rouvan elintapa. Hän oli yli 90-vuotias, ei päässyt enää kävelemään, mutta ei missään nimessä harkinnut vanhainkotiin muuttamista. Hän oli onnellinen elämästään, hän oli onnellinen tästä hetkestä.

Kaikki alkoi varmastikin jo aamiaisella, siis se onni. Silloin piti olla teetä. Toisinaan hän toivoi saavansa teen seuraksi kroisantteja valkohomejuustolla. Muistan hänen hienot posliiniset arabian astiansa, kuinka hän siemaili teetä. Hän halusi juuston viipailoituna lautaselle ja kroisantin siihen viereen. Lämpimänä kesäaamuna tämä kaunis hetki vietettiin hänen puutarhassaan, auringonpaisteessa. Joka siemaisun, joka suupalan jälkeen hän sulki silmänsä ja otti vastaan kaiken auringon. Hänen ajatuksistaan oli silloin turha kysellä.

Tätä muistellessani päätin, että minunkin sunnuntaiaamuuni pitää kuulua edes silloin tällöin kroisantti. Sitä saisi täältä kyllä leipuriltakin, mutta jostain syystä halusin kokeilla voisiko niitä suussa sulavia, kuoren ravistelevaa herkkua edes onnistua tekemään itse. Aloitin taikinan vaivaamisen perjantaina ja sunnuntaina uunista tuli ulos tällaisia.


Sunnuntaiaamuna viimeisiä valmisteluita tehdessäni pohdin miten leipurit hoitavat sen kaulinta osuuden? Vai onko heillä vain sen verran enemmän voimaa, ettei se tunnu vastukselta lainkaan? 


Lopputulos: Kuori ei ollut yhtä rapisevaa kuin "oikeissa", mutta maku oli sitäkin enemmän kohdillaan. Astiat eivät olleet hienoa arabian posliinia, mutta suomalaista kuitenkin. Tällä aamiaisella nnellisuustasoni nousi jyrkästi. Eli en valita, ennemminkin ylistän. Kunhan voimani ovat tästä kaulimisesta palautuneet teen varmasti uudelleen. Muistoja vaalien.

2012-01-19

Machupicchu industrias Presents

Kuten jo mainitsinkin viime lauantaina kävimme keikalla Shibuyassa. O-Eastin lavalle nousi lämppäröimään hiphop-ryhmä Sick Team. Itselleni on tavallaan haastavaa päästä hiphop live esityksiin mukaan. Tai mukaankin pääsee, mutta ei ehkä tunnelmaan. Varsinkaan näin kun esityksestä puuttuu tanssi. No ei sekään mikään kurja esitys ollut ja yksi hyvä puoli oli se, että pystyi treenaamaan japania. Hiphopista kiinnostuneille tiedoksi, Sick Teamiä pystyy kuuntelemaan esim. täältä.



Pääesiintyjä keikalla oli Toe. Japanilainen neljän hengen ryhmä, joka soittaa instrumentaalista matikka-/post-rockia. Koostuu siis henkilöistä Kashikura Takashi (rummut), Mino Takaaki (kitara), Yamane Satoshi (basso) sekä Yamazaki Hirokazu (kitara) ja ovat tällä kokoonpanolla soittaneet jo vuodesta 2000. Tällä kertaa oli vierailevana tähtenä kosketinsoittaja, joka ihan vain vieraili lavalla. Toisinaan heillä on mukanaan lainavokalisti.

Saimme suuret ylistykset ystävältämme Bangkokista, joka oli ollut Toen esitystä katsomassa siellä ja niinpä päätimme lähteä katsomaan puhuuko ystävämme palturia. Siinä vaiheessa kun Sick Team lopetti ja alkoi niin kutsuttu väliaika, kävi tietenkin joku tarkistamassa, että Toen pojilla systeemit pelaavat ja se oli hetki kun lavan toisella puolella istuva yleisö kohahtaen kuin kuoropojat nousivat seisomaan. Lava oli hienosti keskellä eli kaikki pääsivät suht näköetäisyydelle ja pojat osasivat ottaa lavan haltuunsa ja huomioida joka puolella olevan yleisönsä.

Eli eihän se kaveri tietenkään palturia puhunut vaan pojat kyllä osaavat soittaa. Tällä kertaa he eivät toimineet lämppärinä, joka saattoi olla poikia aika paljon vapauttava voima, koska hetkittäin vaikutti hieman sekavalta. Myöskin samantyylinen soundi oli melko monessa biisissä, piti ihan pysähtyä pohtimaan onko kaikki yhtä ja samaa biisiä, soittavatko he jo jotain toistamiseen vai löytyykö biisistä uutta sävyä jostain kohtaa. Ja löytyihän sitä. Loppua kohten sävyä tuli lisää kun mukaan pääsi myös akustista kitaraa ja laulua.


Tunnelma oli katossa. Japanilainen yleisö lavan toisella puolen heiluttivat kukin rytmikkäästi päitään, josta voi päätellä, että samalta näytti myös meidän puolemme lavasta. Ei todellakaan harmita käydä katsomassa ryhmää, josta kukin osaa soittaa todella hyvin omaa instrumenttiaan.



Heidän Myspace-sivustoltaan löytyy lisää infoa ja biisejä. Tosin info taitaa olla vain japaniksi.

2012-01-17

Iltalukemista

Koko syksyn tavallaan harmittelin, että iltaisin kun yrittää rentoutua ennen nukahtamista, ei oikein ollut mukavaa rentouttavaa lukemista. Siispä illat kuluivat televisiota katsellen...tai siis lähinnä joitain vanhoja leffoja, koska japanilaiset tv-ohjelmat ovat vain niin pöljiä. Tai en tiedä voiko sanoa niinkään, koska ilmeisen paljon niitä katsotaan kuitenkin. Tämän taas päättelen siitä, että joka kanavalta tulee samanlaista yhtä pöljää. No kuitenkin Suomeen mennessä olin niin maailman onnellisin tyttö, kun pääsin kirjakauppaan. Ja kävinkin niissä sitten useampaan otteeseen ihan vaan varmuuden vuoksi ja tunnelmaa haistelemassa.

Tällaisen pinkan toin mukanani. Tai tuo alin kirja on kylläkin joululahja tuolle toiselle puoliskolle, sen lisäksi se on kuvakirja, mitä luultavimmin tulee tutkittua vähän kuitenkin ajatuksella, ja osa näistä kirjoista taitaa oikeastaan olla hänen valitsemiaan, mutta menee kuitenkin munkin lukuosastolle varmasti ennen pitkää, kunhan omat on saatu luettua alta.

Tämän hetken lukulistalta löytyy siis: Paulo Coelhon Voittaja on yksin, Hong Yingin Hyvien kukkien lapset, Barbara Demickin Suljettu maa, Kreetta Onkelin Kutsumus, Westön Halkeamia, Henning Mankellin Likainen enkeli, Mike Pohjolan Ihmisen poika sekä Madventuresin Kansainväisen seikkailijan opas. Niin ja se kuvakirja Street Photography now.


Asiassa on vain yksi mutta. Olen äärettömän hyväksi kehittynyt itseni kiireiseksi tekemisessä. On jos jonkinlaista projektia ja päätöstä. Ja jos en mitenkään muuten saa itseäni kiireiseksi niin yhä, näiden kolmen vuoden jälkeen, auttaa tämä kieli siinä. Siispä noiden kirjojen rinnalla huutavat omatunnolle "Ensin työ, sitten huvi!" seuraavat:


Taas pitäisi saada jotain tankattua päähän. Ongelma vain alkaa olemaan se, että pahat tavat on jo opittu ja niistä vanhoista tottumuksista on vaikea päästä eroon. Mutta yhä vaan hoen en ehkä päivittäin, mutta viikottain, että 頑張ります eli parhaani teen. Jos oikein ahkera olisi puoli vuotta voisi edes yrittää toivoa, että sen jälkeen ei enää tarvitsisi pakosta päntätä...

Tie onneen ei aina ole kuopaton, eikä ihan helppo ja lyhytkään, mutta haaveiden eteen on tehtävä töitä, eikö?


2012-01-15

Havahtuminen nauruun


Siellä ne jo sunnuntaina puolen päivän aikaan naapuritalon miehet ja naiset kokoontuivat ja nauttivat Asahia. Ja nauroivat. Valtavasti. Sydämestä asti. 
Mikä ihana alku tälle sunnuntaille. Hymyilytti. 
Nauratti.

2012-01-13

Jotakin ihmeellistä on aivan nurkan takana

Helsinki. Viimeinen aamu ennen paluuta. Lumi. Lapsenomainen riemu ;)






Onko teistä kukaan muuten innostunut koskaan Maija Poppasesta? 
Mielestäni oli kovin lohduttavaa lukea seuraava pätkä:

"’Onko tänään uusi vuosi?’ Michael kysyi.
’On’, vastasi Maija Poppanen tyynesti.
Michael katsoi häneen vakavasti. Hän ajatteli aikaväliä.
’Eletäänkö mekin?’ hän ei voinut olla kysymättä.
’Mitä sinä puhut?’ Maija Poppanen niiskautti.
’Onnellisina elämämme loppuun asti?’ Michael halusi tietää.
’Kenties’, sanoi Maija Poppanen tyynesti. ’Se riippuu yhdestä asiasta.’
’Sano mistä.’
’Teistä itsestänne’, Maija Poppanen vastasi hiljaa."

Niin, onni ei lähde vierustoverista, kollegasta edes sydänystävästä. 
Onni lähtee itsestämme, sisältämme. 


2012-01-12

Kotona turva vanhemmista; maailmalla ystävistä.

Nähtyäni uuden sillan pimeällä, jostain syystä päiväsaikaan nähty ei riittänyt, 
oli aika jatkaa matkaa...


Annoimme VR:lle mahdollisuuden näyttää mihin se pystyy.


Matkaan varauduttiin japanilaiseen tyyliin "densha-biiruilla".


Ja pystyihän se VR vaikka mihin, mm. pysymään aikataulussa. 
Niinpä me tapasimme nämä herrat aseman ulkopuolella ja jatkoimme viettämään iltaa ystävien luokse.
Ystävät olivat "vanhoja" Tokio-tuttuja. 


Illan päätteeksi kömmimme siihen Helsingin keskustassa, ihan Stockmannin kulmilla sijaitsevaan hotelli Glohon. Hyvä hotelli, herkullinen aamiainen, isohko huone, sopivan pehmeä vuode. Vain kylpyhuone oli makuumme viileä. Mutta sitä korvaamaan olisi sieltä saanut lunastaa kotiin turvan tunnetta tuomaan söpöisen tikrun pojan.


Ja kyllä aika tänäkin iltana jälleen riensi. 
Huomattua tuli jälleen, että niin se elämä kuljettaa ja vie eteenpäin. 
Hienoja asioita sattuu ja tapahtuu, vaikka alkuun muutos harmittaisikin kyyneleihin asti.
Mutta vuodatetaanhan niitä kyyneliä niiden hyvien asioiden vuoksi toisinaan.
Niitä vain kutsutaan silloin "onnen kyyneleiksi".



2012-01-11

Toisen mitättömät asiat

Näinä iltoina oli sydän pakahtua onnesta. 
Maassa pieni lumipeite,
ilmassa pieni pakkanen,
vatsa täynnä herkkuja,
kasvot hymyä tulvillaan.
Näin Turussa.






Ja kyllä, Kylli-tädin tarinan pätkä on lähes suora lainaus eräästä keskustelusta, jonka kävin.
"Voi Kylli, miten säälinkään sinua", sanoi poikaystäväni Rauman seminaarin ajoilta kerran minulle.
Kysyin hämmästyneenä: "Miksi ihmeessä sinä minua säälit?"
"No, kun sinä olet iloinen niin mitättömistä asioista", hän vastasi.

2012-01-09

Jouluaatto 2011 -muistelmat

Elämän suola on tehdä se, mitä ihmisten mielestä ei ole soveliasta tehdä.


Kun Finnair jo oli lennättämässä jouluksi kotiin, ei asiasta tiennyt vielä kuin veljeni. Hänkin tiesi vain siksi, että julkiset kulkuneuvot myös hiljentyvät joulun viettoon. Tällaisen joululahjan järjestäminen herätti monessa tutussamme mielipiteitä. Toiset toivoivat äidilläni olevan vahva sydän, toiset vaan totesivat, että tämä tällainen ei vaan milloinkaan sopisi tehtäväksi ja jokunen oli myös täysillä yhtä innoissaan kuin mekin ja toivoivat yllätyksen onnistuvan yli odotusten.

Ja onnistuihan se, tosin alkoihan siinä jännittää kun näki ikkunasta isän terottelevan kinkkuveistä, mutta kun asteli jonon jatkeena sisään ei suurempaa vahinkoa päässyt sattumaan. Sisko kiljahti kuin pelottavimmankin kauhuleffan aikana, äiti tietenkin vuodatti muutaman kyyneleen ja isä pohti, että miten tämä tällainen on mahdollista kun juuri eilen puhelimessa olin kertonut jouluvalmistelujen olevan lähes valmiit.





Ruokaa riitti kuitenkin meillekin, samoin jouluista tunnelmaa. En muista milloin joulu olisi tuntunut näin joululle. Ja milloin olisi ollut yhtä paljon aikaa vain maata, lukea kirjoja ja katsoa leffoja. Tällaisesta joulun vietosta voisi tulla vaikka tapa...


2012-01-04

Aikaa kuluu

Kun puolitoista vuotta sitten Suomen lomaltani palasin, ylensyönnin vuoksi huonovointisena, kaikkien kavereiden ja sukulaisten tapaamisten järkkäilyn ja niissä juoksemisen jälkiseurauksena stressaantuneena, vannoin, että a) en milloinkaan tee virhettä tulla loma-aikaan, varsinkaan jouluna, b) teen jotain toisin eli en enää juokse.

Kuten arvata saattaa olisi jälleen pitänyt paikkansa sanonta "vannomatta paras". Koska nyt on joulu vietetty Suomen kamaralla ja juoksen yhä. Tosin en enää (ainakaan tällä kertaa) muiden tahdissa vaan omassani. Tällä kertaa varsin hitaassa tahdissa, tarkoittaen sitä faktaa, että kaikkia en mitenkään ehdi näkemään.




Mutta erona tällä lomalla tulee olemaan se, että palaan Tokioon vannomatta, etten enää millonkaan astu jalallanikaan Suomen kamaralle tai jos astun, en ainakaan kerro siitä kenellekään. Sen sijaan vannon, että vaikka täällä päivä valkenee vasta puolen päivän aikaan, vaikka en pysy pystyssä Turun kaduilla, vaikka lähtiessäni valokuvaamaan kaunista kaupunkia päättääkin sääherra toisin ja alkaa vihmomaan märkää taivaan täydeltä, niin tulen kaikesta tästä huolimatta kaipaamaan tänne ja palaan varmasti uudelleen. Koska osataan täällä(-kin) palvella, ihmiset ovat ystävällisiä ja auttavaisia, luonto on kaunista, ruoka on herkullista, tunnelma on kohdillaan.

Kuvat ovat uuden vuoden aatolta. Ensimmäinen kuva puolenpäivän aikoihin ja viimeiset kuvat alkuillasta. Ihanan vaihtelevaista!