Syyskuu

Syksyn alkaessa sitä jotenkin aina löytää itsensä pohtivan, että pitäisikö aloittaa jotain uutta. Se on vähän sama kuin vuoden alku, mutta kuitenkin eri. Tällä kertaa mielessäni on jonkin uuden oppiminen. Enkä tarkoita, että lähtisin koulun penkille, mutta enemmänkin asioita, jotka ovat jo läsnä, mutta joita en huomaa. Tai ymmärrä.

Eräs tällainen ajatus on kasvanut ja elänyt mielessäni pitkin kesää. Ja se on lapsen lailla eläminen. Ihan jo pelkästään, jos lähtee ajattelemaan kävelyä. Pitääkö sen aina olla niin suorittamista? Onko oikeasti aina niin kova kiire, että perille päästyään ei välttämättä edes tiedä miten on perille päässyt? Vai voisiko sitä olla, hengittää hieman rauhallisemmin ja nähdä ympärilleen. Tarkoitan tässä nyt todella näkemistä. Siinä hetkessä olevan ympäristön huomioiminen. Siinä saattaa samalla löytää jo pelkästään päivän suurimman hymyn aiheuttajan.

Olen myös enemmän tai vähemmän koittanut palata aktiivisempaan juoksemiseen. Aikoinani kiskoin Tokiossa paljasjalkatossut jalkaan, lähdin juoksemaan ja totesin viiden minuutin jälkeen pohkeitteni kivistävän. Siitä huolimatta jatkettuani särki viisi minuuttia myöhemmin polveni ja lopulta myös lonkkani. En juoksut niillä sen jälkeen. Kunnes koitti tämä kevät. Kaivoin ne esiin ja lähdin lenkille. Ei ollut kiirettä, oli vain tunne. Oli vain kosketus, joka oli kevyt, oli energia, joka nousi maasta lantioon pitäen sen koossa. Oli energia, joka lähti lantiosta, pitäen selän suorassa. Opin täysin uuden tavan juosta, mikä on helpottanut kaikkia aikaisempia polvi- ja lonkkasärkyjäni. En siis valita. Nyt haluaisin siirtää sen energian itseeni koko päiväksi.

Lisäksi olen alkanut opettelemaan ajattelua ennen sanoja. En tiedä miksi haluaisin lähteä korottamaan ääntäni kun elämässäni on kaikki varsin hyvin. Hyvin harvoin myöskään oikeasti tulen väärinkohdelluksi. Ääneni saattaa nousta kun olen jännittynyt jostakin syystä tai hermostunut. En suinkaan halua karkoittaa ihmisiä luotani. Mutta mitä ääneni noustessa välitän ympäristööni? Usein tosin hetkellinen syvään hengittäminen ja miettiminen auttaa ymmärtämään, että toinen ei välttämättä näe ongelmaa, jonka minä näen. Ongelma onkin siis vain minulla. Pikkumaisella itselläni. Siinä kohtaa olisikin hyvä muistaa hetki pohtia, että miksi se on minulle ongelma. Onko sitä ongelmaa enää lopulta lainkaan? Ja viimein toivottavasti naurahtaa omalle hassumaisuudelleen.

Nyt jo pelkästään minulla on tunne, että tämä syksy tulee olemaan onnellisempi kuin tämä vuosi kaikkine ihanine hetkineen on ollut yhteensä. Tunnen rennommat hartiat, paremman ryhdin ja leveämmän hymyn. Syksy ei ole ollenkaan pahasta. Se antaa luonnolle uutta ilmettä, se luo kotiin uusia varjoja, se antaa mahdollisuuden moniin kynttilöihin, iltateen nauttimisiin ja vilttiin kääriytymisiin. Antaa syksyn tulla, olen valmis.