Koti

Koti. Sitä olen viime aikoina pohtinut pitkään. Tai siis lähinnä sen tarkoitusta ja että mistä se koti sitten muodostuu. Milloin, jostain paikasta tulee koti ja milloin se on vain kämppä tai asunto tai talo? 

Kotikotoa muuttaessani ensimmäiseen omaan vuokrakotiini tunsin alkuun aikamoista ihmetystä. Olinhan juuri vaihtanut asuinpaikkaani melkoisen matkan päähän sieltä, missä olin koko lapsuuteni ja nuoruuteni asunut. En tuntenut ketään. En tuntenut paikkoja. Varmasti ilmassa oli turvattomuuttakin, mutta nuoruuden into ei päästänyt sitä valloilleen. Sainhan laittaa omasta kodistani sellaisen kuin halusin. Koti oli pieni, mutta siinä oli yllättävän suuri keittiö. Siellä minä sitten yksikseni kokkasin ja yksikseni kynttiläillallisia nautiskelin. Ikinä siitä ei muodostunut ystävien kokoontumispaikkaa, mutta itselleni se oli turvapaikka. Haikeus iski vuoden jälkeen kun sieltä pakkasin tavaroitani. 

Kaikki kuitenkin kääntyi parhain päin kun kesän jälkeen, ensimmäisillä "oman alan" töillä tienaamillani säästöillä menin pyytämään pankista lainaa. Olin tehnyt laskelmia, miten paljon opiskelijana voin tienata ja miten paljon vuokra-asunnot maksavat verrattuna omistusasunnon kuluihin. Itse en koskaan ollut kuvitellut olevani kaupunkiasuja eli keskustaan en edes havitellut. Ja niin pankki myönsi lainaa ja minä kannoin kuppini ja kulhoni omaan kotiin. Kotiin, johon tilasin ensimmäiset sanomalehdet. Kotiin, jossa vietettiin iltoja ystävien kesken. Kotiin, jossa aina pystyi hengähtämään syvään astuessaan kynnyksen yli pitkän päivän jälkeen. Kotiin, jossa itkettiin sydänsuruja ja naurettiin iloja. Nautittiin iltateitä ja leivoksia. Se oli hyvä koti.

Ja niin koitti aika, jolloin tuntui hyvältä ajalta katsella isompaa asuntoa. Ehkä jopa loppuelämäksi, jos niin on päätetty, mutta ainakin siten, että siellä on kahden ihmisen helppo ja hyvä olla yhdessä. Ja voi, niitä asuntoja ei käyty montaa katsomassa kun jo oli sydän menetetty. Olihan siellä sauna, puisto ihan vieressä ja lenkkipolut samoin. Iso parveke, jolla jo näytössä näin kaikkien viherkasvien kasvavan ja kahvikuppien unohtuvan aamuaurinkoon. Oli isot ikkunat, ihana keittiö, oli kaunista. Sinne löysi tiensä ystävät ja sukulaiset. Sinne olivat kaikki tervetulleita ja niin uuni lämmitti harvase päivä keittiötä ja teepannu kävi kuumana. Siinä olisi ollut hyvä elää vaikka pidempäänkin, mutta jälleen oli elämällä antaa enemmän. 

Neliömäärät pienenivät, mutta kaupungin koko ei. Tokiossa asutettiin 55 neliön asuntoa kaksin. 55 neliöön kuului siis kylpyhuone ammeineen, "puuterointihuone", vessa ja kaksi pikkuruista varastohuonetta. Niin ja koko asunnon levyinen parveke. Ja jäljelle jääneet neliöt muodostivat keittiö-, olohuone-, ruokailuhuone-, työhuone-, makuuhuonetilan. Elämä oli tiivistä, mutta niin sinne mahtui kaksi ihmistä joka päiväistä elämäänsä elämään, ystävät pöydän äärelle ruokaa nauttimaan ja sohvalle maailmaa parantamaan. Siellä oli viileää silloin kun ulkona oli liian kuumaa, lämmintä kun ulkona oli liian kylmää. Siellä oli ihminen turvassa maailman vääryydeltä, vaaroilta, ihmistungokselta, kaikelta, mikä ulkomaailmassa eniten väsytti. Ja niin koitti jälleen aika laittaa elämä laatikoihin...ja voi sitä kyyneleiden määrää.

Nyt on uusi koti jälleen lähes kokonaan asutettu. Vaikka itse ehdin kuukaudessa kiintymään jo väliaikaisasuntoonkin huomaan, että omakotitaloasumisessa on omat puolensa, mutta tuottaa se myös aivan uudenlaisia ongelmia. Uskallanko jättää tietokonetta mihin huoneeseen yöksi? Entä kukkaro tai avaimet? Tulihan kaikki ovet laitettua lukkoon illalla? Onhan tämä turvallista aluetta? Tuntuuko tämä koskaan kodilta?

Olen nyt viikon ajan yrittänyt saada tästä enemmän ja enemmän kodin tuntuista, mutta toisten ihmisten ratkaisut talon sisutamisessa tai rakentamisessa tuottavat hirmuista päänvaivaa. Tuntuu vaikealta ymmärtää miksi kukaan olisi halunnut tehdä näin? Kulttuurieroako? Olen yrittänyt pestä edellisen vuokralaisen jälkiä mahdollisuuksieni mukaan, mutta sekin tuntuu loputtomalta suolta. Miten paljon kannattaa edes nähdä vaivaa, jos jo kohta pitääkin vaihtaa? Tulisi jo se sohva, niin saisi sille käpertyä. Tällaisia asioita mielessä pyörien olen kuitenkin nauttinut pihasta, luonnosta, hiljaisuudesta, tilasta, auringosta, puulattioista kaikesta niistä, jotka tuottavat hyvää mieltä. Niin ja hoivannut tuota flunssapotilasta, joka ilmeisesti stressin hellittämisen jälkeen joutuikin vuodepotilaaksi. Onneksi täältä löytyi "ekinaforssea" ja vitamiineja, mustaherukkamehua ja muita jo lapsuudesta tuttuja tervehtymiskeinoja. 

Kyllä tämä tästä taas paremmaksi muuttuu kun antaa kaikelle sopeutumiselle aikaa, tiedän sen. Niin ja lohdutamme toinen toistamme sillä, että joskus kun meillä on ihan oma talo niin meille ei tule tällaisia ratkaisuja. Otamme matkoillamme opiksi toisten virheistä. Mutta siihen asti, kunnes se oma tölli on jossain pystyssä, koti löytyy siitä, että sinne on mukava tulla ja jo sen näkeminen saa hartiat rentoutumaan. Siellä saa olla lökövaatteissa ja uskoa maailman hyvyyteen. Siellä on kukkia ja viherkasveja, kynttilöitä ja kirjoja. Lämmintä juomaa ja herkkuja. Siellä nousee hymy huulille helposti. Niin ja sieltä löytyy se oma turvapaikka sen toisen viereltä.