Hidastaminen on ollut mielessä jo pitkään, mutta vajaan kahden viikon Suomen lomalla se oli erityisesti mielessä. Tosin itse olin aikatauluni päättänyt, enkä suinkaan ollut harmissani siitä viikosta, jonka vietin joogasalilla oppien uutta, ymmärtäen ihmiskehoa jälleen paremmin.
Päin vastoin sitä alkoi löytää itsensä siellä Suomessakin. Yleensähän lomat ovat olleet sellaista haipakkaa, että on tehnyt oikein pahaa kaikesta ylensyömisestä ja liian vähäisestä nukkumisesta. Niin ihanaa kuin se onkin niin, nykyään osaan arvostaa hirmusti myös hetkiä pihakeinussa tai herukkapuskassa.
Samoin myös aika meren äärellä tuntui korvaamattomalta. Enkä olisikaan halunnut sieltä pois lainkaan. Ei edes aamuvarhaiset lokkien kiekaukset saaneet minua kaipaamaan omaan hiljaiseen kaupunkisänkyyni kuten ennen muinoin. Ennemminkin ne saivat entistä tiukemmin juurruttamaan takapuolen terassilautojen tai rantakivien päälle tuijottamaan aamuista merta, auringon nousua.
Miten parhaalta aterialta ikinä tuntuikaan itsepoimitut mustikat partamiehen jogurtin joukossa, kahvin ja kunnon ruisleivän kera. Ja kuinka hienolta tuntuikaan löytää mahtavan komea keltavahvero metsäretkellä. Tällä metsäretkellä ei saappaat tuntuneet painavilta, ei ollut pelottavia hahmoja tekeviä kantoja (no hyttysiä, niitä oli...kiukkuisia), oli vain raitista ilmaa ja niin paljon vihreää ympärillä, että silmiin sattui.
Mutta ei kuulunut moottoritien ääniä tai auton ääniä muutenkaan. Harvakseltaan saattoi mennä joku pikkuvene moottori hurraten ohi, mutta kun sieltäkin nousi käsi tervehtimään ihan vain muuten niin mitäs sekään mitään haittaa. Oli siis hetki, jolloin kuulit omat ajatukset nuotion räiskeen säestämänä. Hartioilta lähti paino, hengityskin kulki paljon helpommin, kasvoilla paistoi hymy ja sydämessä lämpö.
Se vasta oli elämää se!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti