Matkakuume

Kun viimeksi tänne kirjoitin matkasta Pariisiin, jonne matkasin valtavan mahan kanssa ja yllätyin kuinka hyvin sitä jaksoikaan kävellä ja ihmetellä kaupunkia. Nyt tilanne on muuttunut. Valtava maha on pienentynyt ja tilalle on tullut suloistakin suloisempi reissaajan alku. Ensimmäinen reissumme tapahtui hänen ollessa kahdeksan viikon ikäinen. Sateisena päivänä lähdimme liikkeelle vain 40 minuuttia aiottua myöhemmin ja saavuimme Lontooseen siitä reilun tunnin kuluttua. Suuntanamme oli Suomen suurlähetystö.

Jännitin matkaa aika tavalla. En varsinaisesti itse junamatkaa vaan metroa ja kaikkea lastenhoitoon liittyvää. Enkä varmastikaan olisi selvinnyt kaikesta yhtä helposti ellen olisi lähtenyt kantoliinalla liikkeelle. Kantoliinan käyttö on ollut ehkä paras päätökseni lapsen syntymän jälkeen. Jännitys oli kuitenkin turha, koska lapsi käyttäytyi paremmin kuin hyvin nukkuen lähes koko päivän kantoliinassa ja lounaalla hän killitti kantoliinastaan ja kertoi oman positiivisen mielipiteensä päivän touhuista. Metrossa ihmiset olivat ihan superystävällisiä ja tarjosivat istumapaikkaa useammin kuin ehdin kieltäytyä. Ja löysin myös lastenhoitohuoneen läheltä lähetystöä sijaitsevasta tavaratalosta Peter Jonesista. Siellä sujui syöttö rauhallisessa ympäristössä sekä vaipan vaihto. Olin varautunut hoitamaan molemmat suurlähetystöllä, mutta olihan tämä kaikkien kannalta mukavampi vaihtoehto.

Ja mikä parasta! Reilussa viikossa on hänen passinsa täällä ja pääsemme varaamaan matkoja ja hoitamaan äidin matkakuumetta. Kesäksi onkin reissuja buukattuna ainakin Puolaan, Espanjaan ja tietenkin Suomeen. Ja taidetaan jotain pienempiä reissuja tehdä Englannissakin. Ainakin Lontooseen tekisi mieli lähteä heti uudelleen, niin hyvin meni ensimmäinen reissu sinne!

Nyt sitten otetaankin mielellään vinkkejä vauvan kanssa lentokoneessa matkustamiseen. Mahtaako olla ihan toivoton yritys lähteä muutaman päivän reissulle pelkillä käsimatkatavaroilla...niin olen kuitenkin nyt tämän ensimmäisen reissun suunnitellut.

Kotoisa Pariisi

Joulun alla tehty Pariisin matka ilahduttaa yhä. Selaan kameralla otettuja kuvia edes takaisin ja mietin mikä siinä kaupungissa teki sen vaikutuksen. Kun tulee tunne, että jonnekin vain kuuluu. 

En voi varsinaisesti verrata Pariisia esim. Tokioon tai Lontooseen. Koska siellä vain tuntui niin eriltä. Ihmiset olivat inspiroivia, kuitenkin täysin eritavalla kuin em. kaupungeissa. Ja vaikka alkuun pelkäsin ihmisten tylyyttä, tämä tosin vain ja ainoastaan erinäisten ennakkoluuloja ruokkineiden tarinoiden vuoksi, sainkin tavata ystävällisiä, koko päivän kestävän hymyn luojia. Kuten esimerkiksi eräskin vanha herra, joka käveli aamuisella kadulla vastaan pysähtyi ja alkoi puhumaan ranskaa. Kun olimme molemmat pahoittelevia kun emme osanneet auttaa, hän vaihtoikin englantiin. "You beautiful. You beautiful. Always together", sanoi hän katsoen kumpaakin meistä silmiin ja käsiä yhteen taputtaen. Niin liikkistä. Ja me kun olimme juuri keskustelleet kuinka tyylikkäästi tämä mies oli aamukävelylleen lähtiessään pukeutunut.

 Kadut olivat kauniita, mutta niin erilailla kuin Tokiossa. Mutta ne kojut, joita löysimme katujen varsilta. Sellaisia ei ole tullut vielä Englannissa vastaan. Tuntui kuin olisi kävellyt torilla koko päivän. Ja tällaisia katuja tuli vastaan muutaman korttelin välein. Miten mukavaa ja helppoa olisikin siellä kun varmaan jokaisen ihmisen kotimatkalle osuu yksi näistä kaduista. Tai ainakaan kovin pitkää koukkausta ei tarvitse tehdä...tai sellainen olo itselle jäi.

Ja ne kaikki pienet kahvilat ja ravintolat, erilaiset pienet kaupungin osat, iltojen valot... Ihmisiä oli, mutta ei missään nimessä liikaa. Metro vaikutti yhden päivän kokemuksella siistiltä. Ja jotta en unohtaisi todellisuutta niin olihan siellä myös katuja, joilla totesin etten mielelläni kävelisi niillä yksin. Eli kaiken ihanuuden keskellä on maalaisjärjen käyttö kuitenkin suositeltavaa.

Vaikka uusia matkakohteita on jo mietittynä, en malta odottaa uutta Pariisin reissua, jolloin voin maistaa kaikkia erilaisia juustoja ja viinejä ilman huolta kasvavasta vatsasta.

Tämä blogikirjoitus on osa Instagram Travel Thursday –tempausta, jonka järjestäjinä toimivat Destination Unknown, Kaukokaipuu ja Running With Wild Horses. 

Viimeinen päivä Pariisissa

Kun sunnuntai koitti pyrimme lähtemään liikkeelle suht ajoissa. Tiesimme tosin, että metroa olisi pakko käyttää, koska illemmalla pitäisi ehtiä junaa. Päätimme nauttia aamiaisen hotellissa, joka olikin hyvä valinta. Pääsi hyvin liikkeelle ja pystyttiin nauttimaan hotellihuoneen lämmöstä aavistuksen pidempään.

Olimme päättäneet suunnata ensin Eiffel tornia katsomaan. Ylös ei lähdetty kiipeämään koska keli ei ollut kovin kirkas ja koska kaikki muut ylöspäin menijät. Se mikä yllätti oli tornin paksuus. Jollain tavoin aina kuvissa se näyttää kovin sirolta ja ohuelta. 

Sieltä suuntasimme jälleen yksien joulumarkkinoiden kautta Saint-Germain-des-Pres:n alueelle. Eipä meillä kummempia tavoitteita ollut, kunhan saataisiin hyvää ruokaa ja päästäisiin käymään Hugo & Victorin herkkukaupassa.  Vihiä tästä suklaa/macarons-taivaasta sain In my ballerines-blogista.  Ja vaikka ajattelinkin, että jos vähän vain macaronseja saisi kotiin vietäväksi kun ne kuulemma ovat Pariisin parhaimpia niin eihän niitä kiiltävä pintaisia suklaita vain voinut ohittaa. Päätettiin, ettei muita herkkuja joulun ajalle tarvitse ostaakaan. Puoti löytyy osoitteesta 40 Boulevard Raspail, 75007 Paris.

Sen lisäksi käytiin myös Pariisin vanhimmassa tavaratalossa Le Bon Marchessa ja kyllä kannatti. Sieltä löytyi juuri se ripsiväri, jota mistään muualta ei löytynyt eikä ole tullut Englannissakaan vastaan. Muuten sieltä ei muuta tullutkaan kotiin kannettavaksi paitsi inspiraatiota. 

Tosin koko matkan ajan pää täyttyi ideoista ja ajatuksista. Ranskalainen tyyli ja ympäristö saivat aivoni piristymään jollain lailla harmaan oloisen syksyn jälkeen. Viime vuoden aikana vierailin Ranskassa kolmesti. Vaikka tahti ei ihan samana säilyisi tulevaisuudessa (koska maailma on täynnä maita ja paikkoja, joissa haaveissani jo vierailen), en usko Pariisin vierailun jäävän tähän kertaan. Taisi se viedä palan sydäntäni näiden päivien aikana...

Pariisi kävellen

Lauantaiaamu alkoi kuten normaalistikin...aamupalan pohdinnalla. Meillähän ei ole tapana varata etukäteen hotellin aamiaista vaan käydään ennemmin kaupungilla syömässä. Ja Pariisissa se vain tuntui järkevämmältä lähteä ulos kun niitä kahviloita kuitenkin löytyy.

Lähdettiin kävelemään kohti Rue Montorgueilia, josta olin lukenut Avec Sofien suosituksia.  Ja löydettiinkin sieltä hakematta orgaaninen kahvila, josta sai herkullisen hedelmäkulhon ja kroisantin. Toki paljon muutakin, mutta itse valitsin nämä. Ja paikka tuntui olevan suosittu koska samaan pöytään (no, tehtiin siihen pöytien väliin muutaman sentin rako) sijoitettiin elegantti rouvashenkilö, jonka aamiainen koostui kroisantista ilman hilloa ja espressosta sokerilla. 

Aamiaisen jälkeen jatkettiin kävelemistä ja käveltiinkin Notre Damelle, sieltä lounaalle Maraisin alueelle, josta jatkoimme Louvreen. Ei itseasiassa oltu ajateltu sen enempää piipahtaa sinne sisään, mutta kun tuuli oli sen verran kova ja kerrankos tässä nyt katsotaan, että eipä ole turhan pitkä jono niin päätettiin mennä sisään lämmittelemään ja ihmettelemään sitä Mona Lisan hymyä. Ja pakko myöntää, että vaikka tykkään museoista ja taidenäyttelyistä niin joskus vaan sekin voi olla liikaa. Ähky iski jo pelkästään kuvittelemalla sitä taiteen määrää rappusia ylöspäin kävellessäni. Onneksi siellä oli myös penkkejä, joilla pystyi levähtämään ja tekemään loppupäivän suunnitelman.

Meidän suunnitelmaksi muodostuikin jatkaa matkaa Champs Elyseen joulumarkkinoille ja jouluvaloja ihmettelemään ja lähteä sieltä sitten pikkuhiljaa kohti hotellia ja löytää mukava, tunnelmallinen illallispaikka jostain sieltä päin.  

Ja ruokapaikka löytyi. Juuri sellainen kuin mielessäni kuvittelinkin. Siihen aikaan kun me istuttiin sinne oli vielä hiljaista, kotiinlähdön koittaessa pitikin pujotella ihmisten läpi päästäksemme ovelle. Jossain kohtaa ihan epäiltiin, että meidät oli ohjannut pöytään joku asiakkaista, kun sama henkilö kävi istumassa viereisessä pöytäseurueessa vähän väliä.

Käveltiin ihan koko päivä ja jalat olivat aika puhki illalla. Onneksi olin valinnut tossut jalkaan. Mutta se on jännä kun kahviloita löytyy sopivan välimatkan välein ja kuumaa kaakaota saa lämmittämään tuulen viilentämää kehoa, Pariisin tunnelma pyörii ympärillä ja sitä hengittää joka henkäisyllä niin kummasti jaksaa eikä edes pieni vesisade saa mieltä matalaksi.

Tämä blogikirjoitus on osa Instagram Travel Thursday –tempausta, jonka järjestäjinä toimivat Destination Unknown, Kaukokaipuu ja Running With Wild Horses. 

Ilta Pariisissa

Junamatka Lontoosta Pariisiin kestää n. 2,5 tuntia ja hinnat vaihtelee £60 ja yli £200 per suunta. Riippuu päivästä ja kuinka ajoissa on liikkellä ja kellonajasta. Toki nykyään lentämällä pääsee toisinaan halvemmalla, mutta tässä junassa näppärää on se, ettei tarvitse matkata lentokentälle paria tuntia ennen, maksaa auton parkkimaksua ja pohtia, että miten määränpäässä pääsee eteenpäin. Itse siis maksoin mielelläni junalipusta ehkä enemmän kuin lentäen olisi maksanut. Hotellimme oli oikeasti 5min. päässä asemasta eli kävimme vain tiputtamassa laukut perjantain sinne ja lähdimme tutustumaan kaupunkiin. 

Olin sen verran katsellut karttaa ja suunnittelut, että jotain tiesin kaupungista ja mihin suuntaan kannattaa lähteä. Olen pitkään halunnut nähdä Moulin Rougen pimeällä, en usko sen valoisalla näyttävän yhtä hyvältä, ja niinpä perjantai-illan suunnaksi otimme Moulin Rougen ja sen ympäristön sekä Montmartren pikku kadut. Ja se tunnelma niillä pienillä kaduilla oli uskomaton. Jo siinä matkalla tuntui kuin olisimme kävelleet torilla katsellessamme kaikkia niitä juusto-, liha-, vihannes- ja hedelmätiskejä. Ja niitä pieniä puoteja...löytyi suklaata, hunajaa, teetä... Mielelläni asuisin sellaisen kadun lähistöllä ja sellaisessa ilmapiirissä, jossa tuo kaikki olisi normaalia arkipäivää suurien markettien ja nettimahdollisuuksien sijaan.

Niiltä samoilta pikkukujilta löytyi ravintoloita ja istuskelupaikkoja vaikka kuinka. Tuli ihan valinnan vaikeus. Ruokaa kuitenkin saimme tyypillisestä ranskalaisesta ravintolasta ja itse en voinut kuin kuunnella kuinka ranska taipui notkeasti ihmisten huulilla ja vain nautin. Enpä muista koska olisin viimeksi ollut lumoissani kielestä, jota en edes osaa. 

Ruoan jälkeen suuntasimme mäkeä alas ja katsomaan sitä määränpäätä Moulin Rougea. Lippuja olimme myös katselleet, mutta ne hinnat huimasivat meidän päitämme ja niinpä siirsimme sen haaveeksi hamaan tulevaisuuteen. Olihan se näyttävä myös ulkoa, mutta sanotaanko nyt niin, että olihan se samalla pieni pettymys siinä aika kiireisen kadun varrella. Tai siis lähinnä omassa mielessänihän siitä olin kehitellyt jotain hienompaa kuin mitä se lopulta olikaan...jälleen kerran tuli mieleen, että ensi kerralla otan selvää paremmin.  

Sen jälkeen suuntasimmekin takaisin hotellille. Takana painoi miehen työpäivä ja matkustus eli ajattelimme kerrankin olla fiksuja ja ajatella myös seuraavan päivän jaksamista. Kävelyä perjantai-illalle tuli n. 8km eli mielestäni ei ihan mahdoton kun tarkoituskin oli haistella ja mutustella kaupunkielämää ja katujen tunnelmaa.

Tuolta Montmartren kaduilta olisi löytynyt myös Amelie-elokuvan kuvauspaikkoja, kuten hedelmäkoju ja hänen asuntonsa. Itse en sitä edes tullut ajatelleeksi kuin vasta seuraavana päivänä, jolloin suunta oli jo toisaalla. Siitä lisää infoa täällä.

Tämä blogikirjoitus on osa Instagram Travel Thursday –tempausta, jonka järjestäjinä toimivat Destination Unknown, Kaukokaipuu ja Running With Wild Horses. 

Viikonloppu Pariisissa

Tuli joulukuu ja huomasin, ettei ole matkaa tiedossa. Tuli miehen synttärit, jolloin päätin antaa lomaa arjesta. Katsoin sopivan viikonlopun, ostin junaliput Lontoosta Pariisiin ja varasin hotellin. Pariisi on kaupunki, jossa olen aina halunnut käydä. Ja yhtä monta kertaa kuin olen ääneen lausunut tämän haaveeni olen kuullut kuinka vaikea maa Ranska ylipäätään on kielen puolesta ja kuinka pariisilaiset etenkään eivät halua puhua ja palvella englanniksi. Päätin, etten välitä ja vain hymyilen entistä leveämmin jos ongelmia tulee, mutta matkaan oli päästävä.

Pakko todeta, että jos olisin kaksi vuotta sitten kun tänne muutettiin tiennyt kuinka näppärä Eurostar-juna on, olisin lähtenyt opiskelemaan ranskaa ja matkustanut sinne jo useita kertoja tänä aikana. Mikä on parempi kuin se, että pääsee kaupungin keskustasta matkustamaan suoraan toisen kaupungin keskustaan. Ilman odottelua lentokentällä tai matkustelua lentokenttäbussissa ja pohdintaa miten matka tule järkevimmin hoitaa. Nyt kun tiedän tämän helppouden saattaa Pariisi matkakohteena houkutella useamminkin.

Pelko ihmisten puhumattomuudesta oli myöskin turha. Toki vietimme vain viikonlopun, mutta itse kohtasimme vain iloisia ja ystävällisiä pariisilaisia, emme jääneet kertaakaan ilman ruokaa tai juomaa ainakaan kielen vuoksi. Ennemminkin ongelmana oli valinnan vaikeus, istuttaisiinko alas tähän vai olisiko tuo seuraava parempi. Ruokalistaa ei ollut kaikissa paikoissa englanniksi, mutta niissä olikin tunnelma enemmän kohdallaan kuin niissä missä ruokalista löytyi kaikilla kielillä.

Hotellin valkkasin läheltä Pariisin Gare du Nordin asemaa, jotta saimme näppärästi perjantai-iltana saapuessamme tiputettua reput huoneeseemme ja samoin sunnuntai-iltana helposti poimittua ne mukaan matkalla kaupungilta asemalle. Hotelli oli Hotel Mademoiselle ja vaikka jännitti, että se olisikin ollut kaukana ja metroa olisi tarvinnut käyttää päivittäin, niin positiivinen yllätys oli kun kävelimme niin Moulin Rougelle kuin Champs Elyseellekin. Vain viimeisenä päivänä ja lievän ajanpuutteen vuoksi otimme metron Eiffel tornille. Alue tosin oli sellainen, etten ehkä yksinään pimeällä haluaisi siellä kävellä, mutta niin se taitaa olla vähän joka kaupungissa isompien asemien lähellä.

Kesä!

Aina näin kesän alkumetreillä, itseasiassa tämä alkaa jo heti kun aurinko alkaa lämmittämään ja toisinaan edes pärjää ulkona lyhythihaisessa, alan kaipaamaan Suomeen. Ja pakko sanoa, että kyseessä ei tällä kertaa ole ihmisten kaipuu...se tapahtuu ympäri vuoden päivästä ja säästä riippumatta. Näin kesän kynnyksellä kaipaan Suomen luontoa. Ja vielä tarkemmin sanottuna Turun saaristoa. Missään ei niin mieli lepää kuin veden liplatusta kuunnellessa, saunasta mereen pulahtaessa ja sitä tiettyä vapautta, joka itselläni meren äärellä tuntuu syntyvän, tuntiessa... Kun on hiljaista ja rauhallista, kaikilla hyvä ja rento mieli ja voit vain olla... En oikeastaan osaa tarkemmin edes sanoa siitä hetkestä, koska yleensä en edes tiedosta suurta ajatuksen juoksua...ellen sitten tahallaan jotain tosissaan yritä.

Kuvat ovat viime kesältä. Kaipaan näihin maisemiin ja niihin moniin muihin maisemiin, jotka eivät tähän mahtuneet, niin kovasti, että se välillä sattuu. Onneksi loma on vasta edessä päin ja vielä on aikaa suunnitella ja haaveilla. 

Muuten, muutin omat arkiset mietteeni, jotka eivät millään tavoin (tai ainakaan niin kovin syvällisesti) liity repun pakkaamiseen tänne. Uudesta ajatusten kodista olen kertonut myös kavereille, tämähän on pysynyt ihan salaisuutena ainakin valtaosalle läheisistäni. Tämä kuitenkin säilyy retkien ja reissujen muistilokerona. Sellaiseksihan tämä alunperin oli tarkoitettukin, mutta se vaan vähän on ryöstäytynyt käsistä. Tarkempi siivous tapahtunee jossain vaiheessa...

Hyvää keskikesää kaikille ja hauskoja retkiä!