Se oli sellainen rento keväinen auringon täyteinen viikko, kun ei työt eivätkä huolet painaneet ja aikaa oli tehdä kaikki niitä asioita, joita aina haaveilee vain tekevänsä. Ja niin sitä sitten otettiin puhelu kaverille ja seuraavana päivänä lähdettiin metsään...tai oikeammin vuorelle. Suunnaksi otettiin Tokioon kuuluva Takao-san, jolle pääsee kipuamaan useampia erilaisia haikkausreittejä, kartan saa juna-asemalta, eikä oikeastaan eksymisen vaaraa ole kun muitakin ihmisiä on aina liikkellä. Jos kunto on huono pääsee vuorelle kipuamaan myös hissillä. Näkeehän ne maisemat sieltäkin. Täällä ei myöskään tarvita mitään erikoisempia haikkausvaatteita vaan ihan korkokengissäkin on ihmisiä siellä nähty tallustavan. Kukin tallaa tyylillään.
Jo ylösnousussa nähdyissä maisemissa ei ollut valittamista.
Jos matkalla jo yllätti ihmisten runsaus niin ylhäällä sen vasta tajusi...ei oltu yksin tuona aurinkoisena päivänä liikkeellä. Ja keskustelua herätti kaverin kanssa mm. ikäjakauma. Siinä kun me jutellen kavuttiin ylös niin useampi vanhempi ihminen kulki lastenlastensa perässä meidän ohi. Missä kunnossa onkaan suomalaiset samanikäiset ihmiset?
Ylhäältä näkyi Tokioon asti.
Meillä oli sentään hieman evästä mukana, mutta se ei olisi ollut tarpeen, koska paikan päältä on mahdollista saada vatsan täytettä ja juotavaa. Niin ja jos käy niin hyvä tuuri kuin meillä niin naapurin piknik-lounaan jäännöksinä on grillattu bataatti, on muuten herkullista, sekä mandariini.
Ja vaikka paikka niin sanotusti Tokioon kuuluukin niin luontoa se on kuitenkin. Mahdollista on kuulla sammakoiden kurnutusta niiden piiloistaan sekä nähdä omaa jalkaa suurempi kastemato.
Välillä tuntuu lähteminen kovin työläältä, mutta kun miettii mitä kaikkea siitä ensimmäisen askeleen ottamisen vaikeuden ylittämisestä saa, niin kyllä se vaan kannattaa!
