2011-03-18

Ihmisen mieli eli ajatuksia viikon varrelta


Tietää olevansa turvassa kaikkein pahimmalta, silti sitä pelkää.
Huokaisee helpotuksesta, mutta pienikin järähdys lähempänä omaa olinpaikkaa ja sydän jättää lyönnin välistä tai laittaa sen lyömään entistäkin tiuhemmin, olkapäät nousevat korviin ja stressipala vatsassa kasvaa takaisin.
Huoli tapahtumakeskuksessa olevista ihmisistä on koko ajan mielessä, huomaa ajattelevansa, että tässä minä otan etäisyyttä vaikka todellinen hätä on tuolla.
Etäisyyttä ottaessaan alkaa kantaa huolta tavaroista, joita ei ottanut mukaan....materialismiako...vai onko huoli enemmänkin siitä, että koti jäi, oma turvapaikka.

Lähdimme matkaan siten, että periaatteessa yksi repullinen oli ruokaa, muissa kolmessa oli lämpimiä vaatteita pitkään ulkona olemisen varalle, parit vaihtopaidat, alusvaatteet, tietokoneet, passit. Siis ei mitenkään varustauduttu kovin pitkälle lomalle, edes kaupunkilomalle. Nyt olen harmitellut, että miksen rauhassa pakannut reppuani ja ottanut mukaan sitä ja tätä. No en silloin ollutkaa kuin lähdössä pariksi päiväksi ottamaan etäisyyttä. 

Olisiko sitä lähtenyt yhtä helposti jos kyseessä olisi Suomi, oma isänmaa. Japanilaiset jatkavat nyt kykyjensä mukaan normaalia elämää, käyvät töissä, rakentavat uusia toimistoja, lapset käyvät koulua, pelaavat palloa ulkona, nauravat, luottavat. Olinko nyt kuitenkin liian herkkä, ylireagoinko kun lähdin. Koska on turvallista mennä takaisin?

Positiivisia asioita mitä eilen tilanteesta keksin:
Ei ole painavaa kannettavaa.
Oppii tulemaan toimeen vähemmällä.
Jos näin vähällä todella voi tulla toimeen tai jos jotain uusia vaatteita joutuu ostamaan, on siis ainakin lahjoitettavaa, sitten kun ihmiset ovat valmiita ottamaan vastaan vaatelahjoituksia.
Onneksi oli passit pakattuna.
Oppii enemmän sponttaaniksi.
Itsekästä, mutta onneksi on katto pään päällä, vettä ja ruokaa.
Ystävät.
Tukeva, huojumaton sänky ja maa.
Meitä on kaksi.
Ystävät, perheet ja tutut ovat kunnossa. 

Viime yönä olin varma, että sänkymme tärähteli maanjäristyksen tahdissa. Onko tämä Korea kuitenkaan niin vakaa kuin olen luullut? Tosin unessa myös juoksin karkuun, joku tai jokin minua jahtasi pahat mielessään. Tai ainakin olin unessa siitä varma, ja niin vain juoksin, harhautin, piilouduin ja juoksin lisää. Kunnes heräsin hyväntuulisena aurinkoiseen aamuun, joogasin, tein ympyröitä. Kaikki liittyy kaikkeen. Hengitin syvään, söin aamupalan, runsaasti hedelmiä. Luin uutiset ja kirjoitin sähköpostit. Meillä on kaikki hyvin.

3 kommenttia:

Vilma kirjoitti...

Aloin sattuman kautta seurata blogiasi. Elämä siellä on normaalistikin mielenkiintoista seurattavaa. Erityisesti nyt monen suomalaisen ajatukset ovat siellä maailmankolkalla.

Koitahan jaksella. Toivotan näin, vaikka en sinua tunne etkä sinä minua.

Suveliina kirjoitti...

Postauksesi viimeinen lause oli mieltä lämmittävin =) Kyllä sitä niin keho kuin mieli reagoi tuollaiseen tilanteeseen. Tsemppiä!

Uusi Aamu kirjoitti...

Kiitos Suveliina ja Vilma tsempeistä! Jälleen näyttää valoisemmalta tuolla kotipuolessakin eli on hyvä hengähtää. Ainoa on, että pohjoisessa on jälleen luvattu kylmempää, joka tietenkin lisää vaikeuksia siellä oleville.