Mikä pännii?

Kun kehenkään ei voi luottaa.

Täällä pikkuruisessa kaupungissa tarvitsen polkupyörääni kaksi lukkoa käydessäni asioilla, jotta se pysyy varmemmin kaupan pihalla tai pyöräparkissa sinä aikana kun itse en seiso sen vieressä. Siltikään takuuta ei ole, että pyörä on paikallaan yhtenä kappaleena. Tokiossa laitoin pyöräni kiinni vain, koska siellä ei hirmuisen montaa virallista pyöräparkkia ole ja pelkäsin kaupungin miesten tulevan ja keräävän pyöräni muka parempaan talteen...kuka sitä nyt pyöräänsä jättäisi kuleksimaan siihen kadun reunaan. Täällä varmistan, ettei valot vaan jää pyörään kiinni. Tokiossa saatoin jättää pyöräni lukitsematta, kypäräni killumaan sarvesta ja paitani tarakalle...ja ne olivat aina kiltisti odottamassa kun tulin takaisin. 

Edellä mainitusta syystä en myöskään lähde matkalle rauhallisin mielin. Ikinä ennen myöskään kotiin paluu ei ole tuntunut näin ahdistavalta.

Täällä aina lihaa ostaessani, mietin vakavasti kasvisruokavalioon siirtymistä. Ehkä en edes ymmärtänyt mitä kaikkea Japanissa voidaan tehdä, mutta täällä tiedän mitä eläimet joutuvat kärsiessään kärsimään ja miten ne muutaman viikon ikäiset kananpojat ovatkin kooltaan täysikokoista vastaavia. Ja kun varovaisuus yltää myös kaloihin.

Myös vihanneksia ostaessa saa olla varsin tarkka, että tietää mitä ostaa. Mieluiten keräisin kaiken omasta maasta.

Kun ostan lipun mahdollisimman nopeaan bussiin, jotta olen ajoissa lentokentällä, odotan olevani ajoissa lentokentällä. En siis mitenkään pysty kuvittelemaan, että kesken matkaa herään kuulutukseen, että kuskille kuuluu  nyt 45 minuutin tauko, eikä siis bussi tule liikkumaan mihinkään...tarkoittaen siis, että olemme 45 minuuttia myöhässä aikataulusta. En tiedä olenko niuho, mutta koko aikana Japanissa en kokenut mitään vastaavaa.

En myöskään kovasti nauti herätyksestä, jossa bussikuski kyselee, että tietäiskö joku reittiä...hän kun on eksyksissä. 

No onneksi nyt kuitenkin olen omassa sängyssä jo, oman peiton alla. Joskus sitä vain tuntuu, että minä ja Englanti ei vain mätsätä kovin hyvin.

Kotiuduin kuitenkin tänään vajaan kahden viikon lomalta. Loma oli onnen täyteinen. 

Kerron siitä seuraavalla kerralla.

Vain kiskot sinne jää...

Otaru, Hokkaido

Niin tai kuinka mahtaa käydä...

Japanissa sitä tottui, että junat kulkivat. Ne tulivat ja menivät. Ajallaan.

Englannissa en voi sanoa kokeneeni ihan samanmoista täsmällisyyttä.

Nyt kysynkin, että miten on Italian kanssa?

Siis, että kulkeeko ne junat yhtään edes sinne päinkään? Ja onko jollain kokemusta matkata Milanon Linate lentokentältä Garda-järvelle? Miten pitkään mahtaa kaikessa kestää?

Kyselen ihan vain siksi, että alkoi pohdituttaa oonkohan suunnitellut ihan hullun aikataulun itselleni... No sellaista sattuu ja se on vain elämää...kunhan sitä vain pääsisi perille...

Ja hei, hyvää vappua kaikille!

Kukas se siellä?

Vaikka tätä blogia kirjoitan oppiakseni kirjoittamaan ja ilmaisemaan ajatuksiani sekä aktivoituakseni ottamaan enemmän kuvia ja siten kehittyäkseni siinäkin...toisin sanoen siis toivoisin saavani keskittymiskykyni aavistuksen paremmaksi. Välillä tulee totaalinen aivojumi. Mistä sitä silloin sitten alkaisi kirjoittamaan? Kyllähän sitä elämässä tapahtuu ja oivalluksia tulee, mutta arki on täällä aika samanmoista kuin missä tahansa päin maailmaa. Onhan siinä pieniä eroja, kuten esimerkiksi, että tilaa on enemmän täällä kuin Tokiossa, mutta toisaalta asun myös aika kaukana Lontoon keskustasta.  

Sitten toisinaan eksyy katsomaan blogin tilastoja, ja ilahtuu, että päivittäin joku käy täällä kääntymässä, alkaa pohdituttamaan, että ketäs kaikkia täällä käykään. Tai, että kannattaako näiden ajatusten kirjoittaminen, että mitä ihmiset tästä saavat? Minkälaisia juttuja te haluaisitte lukea?

Kuvissa näkyy taas pieni pala Japania kodissamme. Pikkuruinen nallekarhu lähti matkaan Nikko-vuorella vieraillessamme. Ja se sopiikin tähän kohtaan oikein vain vallan mainiosti kokonsa puolesta. Ja sitten vain yksi parhaista teelaaduista, jotta nallekarhu pääsee annostelemaan. Tokihan täällä on teetä jos jonkinmoista, mutta tällä hetkellä kannussa hautuu tätä.

Ja teetä nauttien jään odottelemaan, että mikäköhän tässä blogissa saa tulemaan uudelleen ja mitäköhän lukijat toivoisivat uutta/lisää?

Hauskan leppoisaa vappuviikkoa kaikille! 

Sinistä

Se taitaa todella olla kevät.  

Kasvot kohti taivasta. Taivas on sininen. 

Takapihalla kasvaa kukkaniitty. Sinisiä kukkia on pihamaan nurkat täynnä. 

Vähän kauempaa näkis, että myös ruohonleikkurille olis töitä. Suu virneessä astelen sisälle. 

Tänään ei sinitaivas pilkoita, mutta ilmainen kastelusysteemi toimii. 

Mitäköhän muuta sinne vielä ilmestyy?

Mistä tietää, että on kevät?

No ainakin siitä, että pitkävartiset tennarit pitää sitoa jalkaan löyhästi, koska muuten nilkkoja alkaa hiostaa liikaa. Niin ja siitä, että sisätiloissa otettuun kuvaan koittaa päästä muutama muurahainen mukaan.

Olisiko muuten mitään myrkytöntä loistavaa ideaa saada ne pikkulemmikit pidettyä siellä missä niiden kuuluukin olla eli pihalla?

Parasta tyhjentymistä

Nyt viikonlopun jälkeen kun on jälleen palattu arkeen on hetki aikaa pysähtyä ja tunnustella... Koska se mitä tuntuu on aika tyhjää. Olen pohtinut kotiutumista ja kodin tuntua ennenkin, mutta kyllä se taas jostain iski. Vaikka kaikki on hyvin ja tykkään tästä mistä asutaan ja tänne tulee lämmin vesikin ihan kohtalaisella paineella, ruokaakin saa helposti ja onhan mulla töitäkin ja silläkin saralla koko ajan mennään eteenpäin, mutta missä on vika? Taitaa olla ihan omassa päässä kun sitä tuli pohtineeksi Suomessa, että miten kivaa olisi mennä illaksi kotiin ja jatkaa sitten taas aamulla? Ja tarkoitan sellaista kotia, jonne ei tarvitsisi lentää.

En uskalla sanoa, että se olisi tämä kevät ja valo, joka Suomessa veti puoleensa, koska samanmoiseen auringonpaisteeseen sitä herättiin täälläkin. Eikä se varmastikaan ole nuo tyhjät tiet, koska niitäkin löytää täältä. Enkä myöskään kaipaa ihmistungosta ja ainaista kiirettä, pimeitä iltoja kun päivä ei pitenekään. En kaipaa yksinoloa myöhään iltaan enkä sitä, että sitten kun ollaan molemmat kotona, ollaan ihan kylkikyljessä, koska tilaa ei ole.

Siihen uskon kyllä, että se tietynlainen tuttuus ja ymmärrys miten asiat hoituu, tuttu kiire ja tutut ihmiset aiheuttavat sitä suurinta koti-ikävää. Ja olisihan se tavallaan turvallisuuden tunnetta lisäävää palata samaan työpaikkaankin (josta en ole muuten ennen haaveillut). Sen sijaan, että tekee osa-aikaisena jotain vähän mistä voisi olla hyötyä tulevaisuudessa. Uraahan tässä ei päästä luomaan, mutta on sentään jotain tekemistä omalla ajalla, eikä tarvitse ihan vain tuijottaa seinää.

Elämäni on hyvää, tiedän sen. Tiedän myös sen, että kaipaan niitä ystäviä, tuttuja ihmisiä elämääni. Sellaista sopivaa aktiivisuutta ja sosiaalisuutta. Hymyä ja naurua, teehetkiä ja lenkkejä. En jaksaisi tässä kesän kynnyksellä kantaa sellaista stressiä harteilla, että koska sitä ehtii oikeasti lomailemaan ja ketä kaikkia sitä sitten haluaa nähdä vai haluaako nähdä ketään. Vai saako sitä vietettyä lomaa lainkaan? Pääseekö sen kummitytön synttäreille tai serkun häihin? Vai viettäisikö sitä lomaa ihan jossain muualla kuin Suomessa, mutta koska sitten taas näkee niitä ihmisiä siellä? Miten saan töistä lomaa? Jos olen osa-aikaisena onko sitä lomaa mahdollista saada muodostetua vain vapaapäivistä? Tässä kohtaa vuotta en jakaisi yhtään etsiä sitä omaa paikkaani. En haluaisi olla epävarma, tuntea huonoa omaatuntoa omasta elämästäni. En juuri nyt jaksaisi yrittää olla mitään muuta kuin olen. Haluaisin jo olla siinä omassa paikassani, itsenäni.

Matkalla...

Kotiin! Siis Suomeen! Pidennetty viikonloppu edessä kun kerta näin lähellä asutaan. Ilmeisesti lumetkin ovat juuri väistyneet tieltäni eli täältä tullaan risut ja männynkävyt! Repusta löytyy niin korkoa kuin tossuakin eli mukavaa menoa tiedossa.

Facebookissa juuri herätti ajatuksia kirjoitus, että mitä tapahtuu kun asuu ulkomailla. (http://thoughtcatalog.com/2012/what-happens-when-you-live-abroad/) En tiedä voiko joku siitä loukkaantua, että kokee ulkomailla asutessaan kuitenkin jäävänsä monesta ja paljosta paitsi. Kyllä itsestä tuntuu, että on aika ulkopuolinen välillä, tietyissä jutuissa. Toisaalta, eivät kaikki Suomessa olevat kaverit tiedä mitä minun elämässäni tapahtuu. Alkuun sitä yritti pitää kaikkiin yhteyttä ja olla selvillä mitä missäkin tapahtuu, mutta toisten kanssa yhteydenpito vain on jäänyt, koska yhteydenpito ilman vastausta ja myös toisen puolen osallistumista ei mielestäni ole kunnollista yhteydenpitoa. Se on vähän kuin yksinpuhelua. Toki sitten on niitä, joiden kanssa yhteydenpito on onnistunut ja siis soitellaankin viikottain. Tai ainakin viestitellään.

Toki sitten on niitäkin, jotka aina jäävät aikataulun priorisoinnissa vähän häntäpäähän ja vaikka miten haluaisi nähdä ja vaihtaa kuulumisia niin lyhyet hetket Suomessa ovat kuitenkin todella lyhyitä ja jos kaikkien kanssa ei onnistu tavata yhdessä paikassa yhtä aikaa niin sitten käy niin, että pari vuotta menee ihan humpsista vaan ilman näkemättä.

Mutta kaikilla on paikka sydämessäni, vaikka vähän aina jännittääkin, että mistä sitä sitten juttelisi tällä kertaa. Ja meneekö aikataulut ihan niin minuutilleen nappiin kuin on suunnitellut. Aina on kuitenkin juttua riittänyt ja sovittujen tyyppien kanssa ainakin oven raosta huudettu moikat ja pahan tavan mukaisesti kynnyksen yli halattu.

Ja kyllä ne ystävät ympäri maailmaa vaan ovat niin maailman tärkeimpiä ja auttavat jaksamaan ja tsemppaamaan arjessa ihan samalla tavalla kuin se, että asuttaisiin samalla kadulla.

Taidankin rutistaa jokaista tällä reissulla tapaamaani ystävää yhden ekstra kerran. Ihan vaan siksi, että he ovat tärkeitä.